Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision ”Betoniyö”

Kylpyhuoneen höyry sumentaa peilin, eikä Simo näe itseään. Muita peilikuvia hän kylläkin näkee: vuoroin piinkovan isonveljensä, vuoroin vastapäisen talon halveksuttavan hintin. Jossain ääripäiden välissä on hänen oma miehisyytensä, välillä näkyvissä, välillä piilossa höyryn takana.

Pirjo Honkasalon elokuva Betoniyö (2013) kertoo hänen puolisonsa Pirkko Saision samannimisen romaanin pohjalta tarinan teini-ikäisestä lähiönuoresta Simosta, hänen isoveljestään ja poikien yksinhuoltajaäidistä. Simoa näyttelee elokuvassa Johannes Brotherus, veljeä Jari Virman ja äitiä Anneli Karppinen.

Isoveli on isähahmo, joka opettaa Simoa tappelemaan. Kaikkein tärkeintä on iskeä hengiltä toivo, koska vasta toivoton ihminen on täysin vapaa. Maailma ja ihminen kulkevat joka tapauksessa kohti tuhoa, joten mitä väliä millään on? Aika vähän Simolla onkin syitä toiveikkuuteen: veli on lähdössä vankilaan, äiti ryyppää ja valehtelee, ja Simo joutuu pitämään huolta molemmista, vaikka hän itse tarvitsisi huolenpitoa ja huolettomuutta kaikkein eniten.

Eletään viimeistä kohtalokasta vuorokautta ennen veljen linnareissun alkamista, ja Simo tempoilee lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Aina välillä näyttää siltä kuin Simolle olisi tarjolla muitakin maailmoja kuin lohduton betonilähiö – esimerkiksi silloin, kun hän lähtee hakemaan veljelleen kaljaa ja päätyykin kaverinsa kanssa uimaan. Silloin ei tarvitse taistella, vaan voi luopua asenteista ja naamioista ja juosta huolettomana ja alastomana kuin lapsi veteen. Taustalla rakentuvat Helsingin uudet asuinalueet kuin lupauksina paremmasta tulevaisuudesta.

Toista vaihtoehtoista maailmaa edustaa vastapäisessä talossa asuva mies (Juhan Ulfsak), jota Simo nimittelee hintiksi ja jonka menemisiä ja tulemisia hän seuraa pakkomielteenomaisesti. Tämä maailma on pelottavan kiinnostava, koska se edustaa niin toisenlaista miehisyyttä kuin hänen veljensä: pehmeää, avointa ja kulturellia. Simon jatkuva tempoilu kahden maailman ja ristiriitaisten miehenmallien välillä kiteytyy hienosti kohtaukseen, jossa isoveli virtsaa ryyppyreissulla Uspenskin katedraalin seinän vierelle ja yrittää sen jälkeen tunkeutua ovesta sisään. Hänelle ovi ei avaudu edes väkivalloin, mutta veljen huojuttua matkoihinsa Simo saa oven auki vain tarttumalla kahvaan. Ulos tulvii valoa ja ihmeellistä laulua, ääniä kuoroharjoituksista, joissa on mukana myös naapuritalon mies – aivan toisenlainen miehisyyden peili.

Myöhemmin illalla veljen häivyttyä jengiläisten matkaan Simo päätyy ”hintin” kotiin. Se on täynnä taidetta, kiehtovia esineitä ja kaunista musiikkia, ja miehen korkealentoinen puhe rakkaudesta ja sen vastakohdasta eli pelosta on kaukana isoveljen karuista elämänopetuksista. Jos veli on pyrkinyt panssaroimaan Simon miehisyyden, naapurin mies haluaa riisua Simon koko panssarin aivan kirjaimellisesti, riisua paidan pois ja kuvata nuoruuden paljaimmillaan. Sitä Simo ei kestä, ja pian hän on matkalla, jolta ei ole paluuta. Näin hän vertautuu homomiehen akvaarion pohjalla makaavaan hylkyyn – kerran niin uljaaseen alukseen, joka painuu myrskyn raivotessa synkkiin vesiin vieden aarteensa mukanaan.

Ainakin oma ennakkoluuloni on se, että suomalaisessa taide-elokuvassa kuuluu esittää asiat mahdollisimman rujosti ja realistisesti ja että kevennyksenä toimii enintään hurtti huumori tai kaurismäkeläinen puolimykkä tragikoomisuus. Betoniyö on siitä harvinainen kotimainen, että siinä kaikelle kauheudelle tarjoaa vastapainoa ennen kaikkea esteettisyys. Esteettistä vaikutelmaa luovat osaltaan lukuisat hienot unikohtaukset sekä jumalainen musiikki. Merkittävimmin esteettisyyteen vaikuttaa kuitenkin elokuvan kaunis mustavalkokuvaus. Mustavalkoisuus saattaa kuulostaa tekotaiteelliselta kikalta, mutta itse koin, että se suorastaan pakotti näkemään betonilähiön muuten niin ankeassa todellisuudessa syvyyttä, sävyjä ja symboliikkaa. Elokuvana Betoniyö ei siis ole mustavalkoinen, vaan täynnä harmaan sävyjä, ja se on yksinkertaisesti hienoin näkemäni kotimainen elokuva. Tämän vuoden Jussi-gaalassa se palkittiinkin vuoden elokuvana ja lisäksi viidellä muulla pystillä.

Harvemmin olen kokenut, että elokuva on kirjaa parempi, mutta Betoniyö teki suuremmin vaikutuksen nimenomaan valkokankaalla. Sinänsä Honkasalon elokuva ja Saision vuonna 1981 julkaistu kirja ovat hyvin samankaltaisia, koska kirja on dialogivetoinen ja koska naiset ovat käsikirjoittaneet elokuvan yhdessä. Kirjan ongelmana oli kuitenkin mielestäni se, että se ei tarjonnut kaiken karuuden vastapainoksi samanlaista henkisyyttä hipovaa esteettisyyttä kuin elokuva, vaikka elokuvan kaikki ainekset on kyllä ammennettu kirjasta. Elokuva vain tekee niistä näkyvämpiä ja korostaa selkeämmin, että Simolle olisi tarjolla myös toisenlainen maailma, jos hän vain uskaltaisi siihen astua.

Betoniyön lukukokemuksesta jäi vahvimpana mieleen eräänlainen tuskaisan hiostava mätäkuun tunnelma ja perussuomalainen lähiörealismi, jota alleviivaa oivallinen iskelmä- ja viihdeviittausten käyttö. Suomalaisessa iskelmässähän voidaan laulaa pohjattomasta toivottomuudesta niin, että kansa pystyy samalla hyräilemään tyytyväisesti mukana perunoita kuoriessaan. Kirjassa iskelmäviittauksista syntyy toisaalta tällainen oopiumia lähiökansalle -tunnelma, ja toisaalta ne toimivat eräänlaisina kohtalon tangoina, joita enteilevät tulevia tapahtumia:

Tuuletin hämmensi savuista ilmaa. Tarjoilijat seisoivat mustavalkoisissaan kuin pääskyt langalla ja tuijottivat televisiota. Regina Linnanheimo oli painanut päänsä heinille, sierain värähti. Yksi tarjoilijoista kohensi lasejaan, toinen vilkaisi ympärilleen. Jukebox vakuutti tukahtuneesti: – Kuin kynttilä on elämämme tää. – Rakas, kuiskasi Regina Linnanheimo.

Jukeboxista soiva Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vei kiteyttää kylmäävästi sen, miten tuhoavaa näköalattomuus ja toivottomuus voi olla nuorelle ihmiselle: ”Minkä aamu toi, sen ilta aina vei / näin elin nuoruuteni parhaimman.” Tämä on juuri sitä toivottomuutta, joka saattaa johtaa äärimmäisiin tekoihin – sellaisiin, joista Simokin haaveilee kirjan huvipuistokohtauksessa. Saision yli 30 vuotta vanhan teoksen lukeminen on itse asiassa varsin hätkähdyttävää, kun ajattelee viime vuosien koulusurmia ja tuoreita uutisia Helsingin yliopistoon suunnitteilla olleesta joukkomurhasta.

Yö on helteinen ja musta. Mutta Linnanmäen kirjavat lamput syövät reiän pimeään. Tänä yönä Simo haluaa korkealle. Pelihallit, kummitusjunan, autoradan ja vedenneitotalon Simo ohittaa. Maailmanpyörän huipulta näkee koko huvipuiston. – – Ja humisevan, välkehtivän kuvun alla ihmiset risteilevät kuin muurahaiset, hikisinä ja kiihkeinä. – – Simo tuijottaa lumoutuneena alas. Käsi puristuu nyrkkiin, ojentuu ihmisjoukon ylle ja aukeaa. Kädestä putoaa pommi. Ihmiset hajaantuvat kirkuen. Kukaan ei pääse pakoon. Lihaa kerääntyy röykkiöiksi asfaltille, penkeille, karuselliin. Simoa naurattaa. Maailmanpyörä nytkähtää käyntiin. Alhaalle se sylkäisee Simon ulos. – – Simo tuijottaa mykkänä pimeään. Edessä tyhjää.