Ystäviä, onko heitä?

Sitä olen myös miettinyt aika ajoin. Jos uskoo esimerkiksi naamakirjani listausta, niin onhan noita. Reilumman kanssa. Kuka mistäkin matkaan tarttunut. Koulusta, työpaikoista. Harrastuksista. Joku kivunnut reittäkin pitkin. Omaa tai läheisen, ja jäänyt sitten siihen killumaan.

Arjessa aprikoin joskus tosissani, kenen kanssa jakaa aatoksiani. Useimmiten päädyn sitten kuormittamaan tai ilahduttamaan niitä kaikkia kahta, joiden kanssa olen enemmän tekemisissä. Ovat onneksi ehtineet ja jaksaneet kuunnella. Ainakin näin uskon :) Heitäkin on tullut kuunneltua, vastavuoroisesti.

Entäpä ne muut, sinne naamakirjaanikin tiensä löytäneet? Joukossa on useampia lapsiperheellisiä, se kuitenkin antaa ns. oikeutetun syyn elää kiireistä elämää omassa kuplassaan - me lapsettomathan emme moiseen koskaan syyllistyne! Siinä sitten odottelemme aikoja parempia, jolloin voisimme taas puhaltaa henkiin vanhan toveruuden.

Osa asuu kaukana, maantieteellisesti tai henkisesti. Kumma kyllä, usein nuo maantieteellisesti kaukana olevat ovat muuten niitä, joiden kanssa tulee siekailematta jaettua mitä intiimimmät asiat. Ehkä kilometrien paljous karkottaa turhan arastelun. Nämä kaukofrendit kuitenkin ovat tunteissa mitattuina kovinkin läheisiä. Sitä ihmistyyppiä, jonka kanssa kliseisesti jutut jatkuu suurin piirtein samasta kohtaa, johon edellisellä kerralla tyssäsivät. Kultakimpaleiksi heitä voisi nimittää. Jos olisi taipuvainen sentimentaalisuuteen.

Miten sitten nämä henkisesti loitontuvat? Ovathan he jossain kohtaa olleet hyvinkin lähellä omaa elämääni. Heidän kanssaan on saatettu jakaa aikanaan merkittäviäkin asioita, tapahtumia, iloja, suruja. Sitten jotain tapahtuu ja jokin kosminen vääjäämättömyys alkaa loitontaa heitä minusta (tai minua heistä). Loitontumiseen liittyy ainakin minun puoleltani suruakin. Syyllisyydentunnetta, jopa. Miksi näin käy, onko syy jonkun, ja jos niin onko se ehkä minun? Mitä pitäisi tehdä?

Vai suostunko hyväksymään sen, että tärkeät ihmiset elämässä vain vaihtuvat. Jotkut viipyvät hetken, jotkut kauemmin. Jos oikein hyvin onnistaa, niin joku sietää minua ja omituisuuksiani pitkäänkin. Ehkä koko elämänkin ajan?