Niin ainakin tekisi mieli kiljua lähipiirin tukevasti (enkä tarkoita painoa) keski-ikäisille mimmeille, jotka ongelmoivat suhteitaan vanhempiinsa. Eivätkä pelkästään ongelmoi, vaan generoivat ongelmiaan myös meille muille. Mikähän psykologinen malli siinä lieneekään kyseessä, kun viittäkymmentä käyvä lapsi taantuu hetkessä takaisin parhaimpiin finnivuosiinsa? Ainut mitä vaaditaan on joko puhelin- tai muu kontakti omaan äitiin tai isään. Ja taas mennään: kiihdytään äidin tai isän sanomisista, sanomattajättämisistä, tekemisistä, elämäntyyleistä, arvoista, asenteista. Todellisista tai kuvitelluista, ei sen niin nökön nuukaa. Keuhkotaan keuhkoamasta päästyä, kunnes sekä oma että muiden energia on valunut tähän turhista turhimpaan aiheeseen.
Jäikö näiltä tyttäriltä jotain sanomatta aikanaan?
Jokin tappelu käymättä? Oma napanuora katkaisematta? Jokin kapina aloittamatta? Vanhemmat tuskin enää muuttuvat, kun käyvät jo seitsemättä/kahdeksatta/yhdeksättäkymmentä. Korkeintaan oppivat huvittamaan itseään aikuisten lastensa äkkivääryyksillä.
Luulen että näiden teiniprinsessojen omaa elämääkin helpottaisi syvälle menevästi, jos onnistuisivat muuttamaan omaa käyttäytymistään. Juu, helpommin sanottu kuin tehty. Mutta jos on tyytymätön oman perheensä sisäiseen dynamiikkaan, niin helpointa vain olisi aloittaa sen rukkaaminen omasta, kallisarvoisesta navasta.
Pahoitteluni jos tykitän tätä nyt vain naissukupuolen synniksi, mutten itse satu vain tuntemaan yhtään poikaa, jolla olisi samanmoinen taakka kannettavanaan. Heitäkin varmasti on, rohkeimmat ilmoittautukoot!
Peiliin katsoessa varmaan moni meistä tunnustaa, etteivät omat vanhemmat ole juuri sellaisia kuin heidän haluaisi olevan. Vaan onkohan peiliinkatsojakaan sellainen lapsi, joka oli aikanaan vanhemmilla toiveissa ja tilauksessa? Helpommalla lopulta päässee, jos saa ohjailtua omat ajatuskulkunsa semmoisiksi, että voi tarpeen tullen sujuvasti ohittaa edeltävän sukupolven omituisuudet. Ugh.
2 kommenttia
JPHki
14.1.2010 13:55
Et kerro tarkemmin, millaisista ja kuinka vakavista asioista tuttavasi keuhkoavat, mutta periaatteessa ymmärrän tuota ilmiötä osittain. Omat vanhempani, vallankin isä, ovat tuottaneet suunnattomasti huolta minulle mm. terveysongelmineen. Se on ihan ok, perheenjäsenethän tuppaavat olemaan enemmän tai vähemmän huolissaan toisistaan. Mutta kun esimerkiksi yrittää kärsivällisesti ja parhaansa mukaan auttaa ja neuvoa omia vanhempiaan heidän terveysongelmissaan ja saa palautteena kuulla kouluttamattomien ihmisten päättömiä käsityksiä sairauksista ja niiden hoidosta, saattaa pinna kieltämättä välillä kiristyä. Tämä oli vain yksi esimerkki, toisena voisin mainita takavuosilta, että äitini epäili jossain vaiheessa, että hänen palkkansa (jo valmiiksi pieni) oli joinakin kuukausina laskettu väärin, huomattavasti liian alhaiseksi. Kun kehoitin häntä soittamaan palkanlaskijalle ja tarkistuttamaan asian, hän sanoi ettei se kannata, ettei hän halua olla häiriöksi eikä leimautua hankalaksi työntekijäksi. Hiukan vaikeaa on tuollaisessa tilanteessa säilyttää mielenmalttinsa ja koettaa maanitella äitiä kuitenkin tarkistuttamaan asia.
No, mun vanhemmat ovat vasta kuusikymppisiä (mikä ei näytä heidän höpertelyitään yhtään paremmassa valossa), joten en ole täysin luopunut toivosta, että he voisivat vielä oppia jotain :)
Jetsetter
14.1.2010 19:18
Oma tuttavapiirini hikeentyy sellaista luokkaa olevista asioista kuin että onko äiti ostanut oikeaa vessapaperia (esimerkki keksitty, kokoluokka ja tyylilaji ei). Vitsihän kuitenkin on kai siinä, että omien vanhempien tekemisiin suhtautuu helposti äärimmäisen kuolemanvakavasti olivat ne sitten _oikeasti_ reagoinnin arvoisia tai ei. Eikä voi tietää, mitä asioita väärä vessapaperi keuhkoajalle edustaa.
Ymmärrän mainiosti hikeentymisen vanhempiin. Pitkittynyttä uhmaa, jupinaa ja kapinanpoikasta en ;)