En malttaisi antaa vaan tulla. Pari päivää tuntuu ylivoimaiselta luksukselta.
Luulen että viimeisetkin narut on irtoamassa. Pelottavaa ja vapauttavaa. Pelottavuus on siinä ihanuudessa. Kun kaikki eioma on kuorittu niin mitä sitten? Jäljelle jää oma ja mitä se on?
Hui. Tässä olen enkä muuta.
Otin pari päivää aikalisää.
Unessa rakennettiin isän kanssa taloa. Entinen syttyi tuleen. Uusi oli tosi hieno. Pelkäsin jättäneeni hellan päälle. Mun vika muka. Ja soitin palokunnan mutta yhteys oli paska. Ei ne kuulleet mua, en edes muistanut osoitetta oikein. Että mikä talo ja missä palaa? Ja pitääkö se palo sammuttaa.
Levitin taas valokuvat. Olit kaunis niissä. Hyvin olen valinnut:)
Ja maalasin kiihtyvään tahtiin sulavat jäätiköt.
Kamala eilinen, kamalakamala.
Pohjalanausta koko aamu kunnes nukahdin uudelleen. Ja sinä soitit, kuin ei mitään.
Minä toivoin pääseväni helpolla, jos olisiin vain hiljaa ja antaisin sinun ratkaista. Keho reagoi heti kun tulit lähelle. Ja tiesin sen. Vaikka kuinka rumaa on käytös niin vaikea on suuttua. Sille jolle on luovuttanut avaimensa.
Taidan olla fucking confused. Help. Sekasotku ennen selkeyttä? Näin unia susta koko viime yön. Viimeisimmässä oltiin pulkkamäessä. Denial? You bet.
Lupaan olla soittamatta tänään.
Ja pitäishän se jo tietää. Ettei täällä päästä helpolla. Ei avata ovia sulkematta toisia. Ei siirrytä eteenpäin polttamalla siltoja. Nähdä uutta muuttamatta asemia.
Sillan toiseen päähän kävelin sinun kanssasi. Toisesta päästä sinun oli jaksettava yksin. Mitä kannattelen? Jäämuuriani ja kuviteltuja vastuitani. Taisin saada esimakua siitä millaista on elää ilman. Haluan omia kaikki nämä tunteet.
------
Sitten tämä koti. Koti enää hetken.
No nyt se pleksin olemus taitaa ratketa. Sehän voi olla jäätä. Mä olen jäädyttänyt omat haluni, pistänyt sivuun kylmiöön.
M. Voi perhana sentään. Sinä saatoit edustaa sitä kylmettymistä. Sinun muotoosi minä laitoin ne piiloon. Ja otin vastuun tilalle. Olin lähdössä tunturiin, yhä kylmempään ja yhä syvemmälle, mutta sinä tulit perässä. Minä muistutin että näitä tunteita sinä et koskaan tule pääsemään pakoon. Eivät ne jätä minua.
Avannossa.
Nyt luulen tulleeni niin lähelle että olen katse-etäisyydellä ja vihainen. Miten helvetissä voi olla että olen piileksinyt niin kauan. Kuka hitto on tuo tyyppi joka näyttää samalta, pukeutuu samoin mutta vaatii enemmän. On muka minä muttei vielä aivan.
Ihan niin kuin salaisuus. Ja miten se ratkeaa? Millaisella kulkuneuvolla päähenkilö poistuu ikuisuuden jatkuneelta kohtauspaikalta? Ja sulaako jää lopullisesti.
Until next time..
Mun vasen puoli selästä on oikeaa vahvempi. Outoa. Oikeakätiselle. Pidän oikeaa hellemmin? Oikea puoli kipeytyy nopeammin. Istuessa nojaan vasempaan. Päätä kallistan kuunnellessa useammin vasempaan. Olen huomannut että se rajoittaa kuulemista. Katsominen. Jos katsoo kuunnellessa samaa spottia tai samasta kulmasta, asia kuulostaa eriltä kuin jos vaihtelee asentoja.
Sen pleksin läpi en vielä täysin kuule enkä näe. Siellä tapahtuu paljon, sen tuntee. Värähtelystä ja vapinasta. Mitä jos vaihtaisin puolta? Lakkaisin yrittämästä ja vaan..näkisin.
Revin meidän piirustuksen. Ihan palasiksi. Mietin polttaisinko sen mitä jäi jäljelle. Vai säilöisinkö johonkin. Odottamaan mitä? Että tulisi aika koota palaset? Se odotus tulisi olemaan liikaa. Joten mitä tehdä silpuille. Eivät ne koskaan tästä maailmasta häviä. Muuttavat muotoon kyllä.
Kuten kaikki muukin. Muuttaa muotoaan muttei katoa.
Olen istunut niin paljon että selkälihas kipeytyi.
Mä valmistun ihan pian. Koetan hokea sitä vähän itselleni että tajuaisin. Se tarkoittaa sitä että on hankittava vakituinen päivätyö ja elätettävä itsensä sen suomalla näennäisellä vapaudella virka-ajan jälkeen.
Minä en tahdo luopua ja tahdon silti. On tainnut tulla aika. Kasvaa pois tästä nahasta ja uskaltaa kuoriutua. Leikata naru ja aloittaa uusi.
Kuminauha ja kumipallot. Ikuisesti ei voi olla kumista tehty, joustava ja pomppiva. Että vaikka seinään heittää niin käteen se palaa.
Sitä alkaa vuotaa reunoilta jos venyy liikaa. Tuska vuotaa yli iloisten värien.
Yhteys. Sisältä siihen mitä tapahtuu ympärillä. Reagoiminen oman kasvun kautta. Siinä on luonto meissä.
Muutunko minä tämän muutoksen mukana? Muuttuuko muutos minusta? Syntynyt se on jo, miten se kehittyy. Miten minä haluaisin kehittyä? Luulen tuntevani ne voimat tässä. Vähän toisiaan hylkivät? Samanlaiset mutta pysyvät erillään. Mikä voima estää kiinnittymästä? Vieraus, toisen pelko? Vallasta luopuminen? Alas jalustalta jonne on noussut, huomaamatta ja huomattavasti.
Minä tahdon sinne, sinä et tahdo luopua.
Ensimmäinen kokonaan oma päivä viikkoon, ehkä moneen. Näitä juuri en ole haalinut tarpeeksi. Karttanut lähinnä.
Luin vessalukemisena analyysiä Michel Tournierin Perjantaista. Ja hellin ajatusta heittäytymisestä valmistumisen jälkeen.
Robinsonin ja Perjantain kohtaaminen ja siitä syntyvä muutos on kiehtova. Todellinen kohtaaminen syntyy vasta kun opituista asetelmista on luovuttu. Ensin on nähtävä itsensä ja oma kulttuurinsa.
Ja koskettaa mussa sitä puolta joka tahtoo luopua opitusta, valmiista, vielä kerran ennen kuin on hyväksyttävä oma muovautumisensa. Ehkä myös ajatusta siitä voisiko elämä jatkua sellaisena, jatkuvana kasvuna ja auki olemisena ja miten.
Pakoa se ei olisi sillä siinä välissä on tietynlainen vapauden aukko täyttämättä. Rohkeutta se vaatisi. Enää kolme kuukautta.
Mulla on sellainen fiilis että juoksen sitä ovea kohti ja toisaalta jokin pitää kiinni vähän. Mikä, miltä se tuntuu ja miksi. Vapaudenpelko? Vastuu? Mahdollisuudet. Tulla millaiseksi on.
Muutto. Muutos. Uusi. Syntymä. Kasvu. Kehitys.
Vastuu ja tasa-arvo, kuitenkin jonkunlainen epäsuhta ja liikkumisen tarve kohti yhteisöllisyyttä, jalustalta laskeutuminen.