En aio tehdä tätä helpoksi itselleni. Yksinäisyys, pelko, epäusko, suru, viha. Helpompaa on kun ne ottaa syliin ja silittää. Oletteko huomanneet? Että ihan mitä tahansa inhottavalta tuntuvaa tunnetta voi paeta kaikkeen turhaan, mutta paradoksaalisesti; siellä jossakin se on kuitenkin ja syntyy uudelleen jossakin muussa muodossa. Melko hullua huomata että jokin pieni asia on voinut jäädä muhimaan niin syvälle että se on tulehduttanut kaikkea muuta mukanaan.

Ja hullumpaa huomata kuinka hyvältä tuntuu lopulta huomata se.

Koska siellä minä olen sinua pitänyt, lukittuna, jäässä. Sinä jäit odottamaan vuoroasi ja nyt sulaa jäätiköt hitto vie totisesti. Hittolainentottavieköön nyt tapahtuu.

Vaikka se kohta kun sinä aina:

osasit opettaa sillä tavalla etten tyhmänäkään tuntenut itseäni sellaiseksi

sanoit asioita suoraan ajattelematta ja jouduit selittelemään jälkeenpäin mutta se oli vain kunnioitettavaa koska teit sen niin tunteella

siedit minun raivokohtauksiani

et tehnyt ruokaa tarpeeksi usein

haisit pahalle toisinaan

toisinaan myös olit ruma

useammin olit kaunis

et ruokapöydässä jutellut vaan luit lehteä

pelasit paljon idioottimaisia pelejä

tiesit paljon kaikesta muttet kehuskellut sillä

olit niin utelias

olit herkkä mutta itkit vähän kunnes myöhemmin enemmän

itkit minun kanssani ja yksin

pidit oudosta musiikista

tanssit huonosti mutta teit sen tyylillä