uhoan makeaa hikea niinkuin tahmea lehti.

Erittäin kummallinen olo. Ahdistaa. Itkettää. Kyyneleet valuu poskilla ja tuntuu etten saa henkeä.

Ylireagoin keskuteluun jonka kävin Laikan kanssa viikolla. Siihen mitä hän sanoi. Että jos en olisi sanonut tunteistani niin hän olisi ehkä karannut paikalta. Miten asia josta on aikaa 9kk voi olla nyt yhtäkkiä näin iso? Varsinkin kun nyt tilanne on se että olemme naimisissa? En tiennyt tuota ennen tätä viikkoa ja nyt huomaan että se ajatus kieppuu mun päässä. Koska se on ihan mielettömän pelottava ajatus ettei hän olisi läsnä. Että olsin menettänyt hänet.

Kai tämä on osin sitä että on ikävä vaikka yritän painaa sen mieleni taustalle niin ettei se ahdistaisi. Mutta mun on ikävä. Kova ikävä. Mä antaisin mitä vain jos saisin juuri nyt halata ja käpertyä Laikan kainaloon.