Se jota tarvitset elää ja pakottaa sinut henkensä mahdilla.

Osa minusta haluaisi antaa periksi, mennä vain sairauden mukana ja kuolla pois. En ole oikein missään vaiheessa kovin jaksanut taistella vastaan mutta nyt tuntuu ettei oikein jaksa sitäkään vähää mitä jaksoi aiemmin. Että olisi niin paljon helpompaa vain antaa periksi, kuihtua kokoon.

Pyysin Ällältä eilen ettei anna minun kuolla tähän. On raskasta ja tuskallista sanoa, pyytää sellaista rakastetultaan mutta minun kannaltani välttämätöntä. koska itse enää kykene itsestäni siinä mielessä huolehtimaan että jaksaisin pitää huolen siitä etten kuole. Voimat on täysin loppu, olen jotenkin ihan lamaantunut. Menen eteenpäin koska on jokin automaattivaihe joka mahdollistaa tietyt toiminnot.

Ällä sanoi ettei tarvitsekaan jaksaa. Mikä on totta. Minä vain en jotenkin salli itselleni sitä etten jaksa. Yritän puskea väkisin eteenpäin sillä seurauksella että voimat loppuu ja mielikuvat itsemurhasta alkaa kieppua päässä. Son kuin jokin pakkoajatus jota ei saa pois mielestään vaikka sen tietää olevan itselleen pahaksi. Se kieppuu ja kieppuu niin että melkein romahdan. Koska se salpaa hengityksen ja voimat, vie minut jonnekin jossa en haluaisi olla mutta josta en itse kykene lähtemään pois.