Raja

Kaverit ovat aina kavereita. Ystävistä voi tulla kavereita ja kavereista ystäviä. Jokainen varmasti vetää rajan ystävän ja kaverin välillä eri tavalla, ja toisilla se raja tuntuu olevan veteen piirretty viiva. Mikä sitten erottaa ystävän kaverista?

Minä olen aina piirtänyt kuvitteellisen kehän itseni ympärille. Keskellä olen minä, sitten tulee ystävien kehä, sitten kavereiden kehä, ja lopuksi tulevat tutut ja tuntemattomat.

Jouduin tänään odottelemaan kaupungilla ja aikani kuluksi seurasin ohimeneviä ihmisiä. Panin merkille, että kaikki, jotka liikkuivat kaksin, erottuivat selvästi muusta ihmismassasta. Vaikka nuo kaksi olisivat kulkeneet reilunkin välimatkan päässä toisistaan, pystyi helposti sanomaan, kuka oli kenenkin kanssa liikkeellä, sillä jokainen heistä oli merkitty.

Tämä-on-minun-pysy-poissa-merkki on ja pysyy. Ja kukapa ei pitäisi kiinni omastaan? Sillä juuri varatut miehet tuntuvat nykyään olevan haluttua tavaraa. Omastaan tarkat omistajat pyrkivät myös tekemään kaikkensa hätistääkseen heidän omistusoikeuttaan uhkaavat tekijät mahdollisimman kauas, ja kyllä, usein he siinä onnistuvatkin. Sillä sodassa ja miestenmetsästyksessä – kaikki keinot ovat sallittuja.

Nykyiseen ystävä- ja kaveripiirini kuuluu ihmisiä, joihin olen tutustunut ollessani parisuhteessa. Jo silloin ja myöhemminkin osa heistä on tehnyt selväksi olevansa valmiita viemään ystävyyttämme tai kaveruuttamme uudelle tasolle, oli se taso sitten seurustelu tai seksi. Ja ettei asia olisi liian yksinkertainen, monet näistä ihmisistä seurustelevat.

En halua rikkoa kenenkään parisuhdetta, enkä varsinkaan olla viikonloppuheila, salarakas tai yhden illan seikkailu. Lisäksi en osaa kuvitella näitä ihmisiä muina kuin ystävinä ja kavereina. Jos olen tutustunut johonkin ihmiseen ollessani parisuhteessa tai muuten vain olen mieltänyt hänet kaverikseni tai ystäväkseni, en vain pysty kuvittelemaan enempää, en vaikka miten haluaisin.

Vaikka olenkin tällä hetkellä vapailla markkinoilla, olenko kohtuuton, jos suljen porttini hetken jännityksen kalastelijoilta, jotka loppuen lopuksi palaavat turvalliseen suhteeseensa ja jättävät minut kuin nallin kalliolle?

Parisuhde, ja sen mukana seksi, tekee asioista toisaalta selviä, toisaalta monimutkaisia. Sinkut voivat liukua päällekkäin ja lomittain, mutta parisuhde muodostaa säännön: vieraissa ei käydä. Ja kun parisuhde aikanaan loppuu (kuulostaapa kyyniseltä), toinen osapuoli putoaa kehän ulkopuolelle ilman, että edes huomaa sitä. Todellisuus kuitenkin avautuu hyvin pian. Se mikä on takana, on takana.

Miksi on niin vaikeaa saada entinen parisuhde toimimaan ystävyytenä tai edes kaveruutena? Miksi puhelinsoitot harvenevat ja lopulta loppuvat kokonaan? Mitä tapahtuu niille lupauksille edelleen ystävinä pysymisestä?

Onko entisen poika- tai tyttöystävän kanssa mahdotonta pysyä ystävänä? Entä ystävän, joka olisi halunnut enemmän, mutta ei saanut?

Siltä vaikuttaa. Toivottavasti olen väärässä.

Hassua, lähes kahden kuukauden tauon jälkeen heräsin tänä aamuna minulle lähes vieraan miehen vierestä. Takana ei kuitenkaan ollut villi yö ja tauoton seksi, vaan jotain ihan muuta.

Kaikki alkoi siitä, kun eräs kaverini, jonka olen nyt tuntenut puolisen vuotta ilmoitti eilen tulevansa kylään. Siivosin äkkiä paikat kuntoon ja laittauduin – vaikka kyse olikin vain kaverin tapaamisesta – treffikuntoon. Kaveri ilmoitti laittavansa ruokaa ja tuovansa kaiken tarpeellisen mukanaan. Aikani odoteltuani hän ilmestyi luokseni. Istuimme sohvalla jokseenkin kiusaantuneen oloisina tai ehkä vain minä olin kiusaantunut. Sitten keksin lähteä ostamaan lahjaa tämänpäiväisille syntymäpäiväjuhlille. Kaveri lähti mukaani.

Löysin lahjan, ja Alkon sekä videovuokraamon kautta palasimme takaisin minun luokseni. Kaveri alkoi laittaa ruokaa, ja minä istuuduin sohvalla odottamaan. Ruoka oli täydellistä, ja syötyäni vain katsoin sitä ihanaa hymyä, niitä silmiä ja kuuntelin sitä heleää naurua. Sitten soinut musiikki pysähtyi, ja huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Katsoimme edelleen toisiamme.

Hetkeä myöhemmin olimme jälleen sohvalla, edelleen pystyasennossa ja reilun välimatkan päässä toisistamme. Minä ehdotin, että tehtäisiin jotain kivaa. Kaveri halusi katsoa elokuvan. Yritin hivuttautua lähemmäksi elokuvan aikana, mutta koska tämä ei ymmärtänyt tehdä elettäkään minun suuntaani, luovutin. Tässähän ollaan vain kavereita.

Toisen leffan ja pullollisen valkkaria jälkeen yritin vielä, mutta ilmeisen turhaan. Turhautuneena ryömin sänkyyn, kaveri tuli perässä. Ei hyvänyönsuukkoa, ja niin iso etäisyys, kuin 120-senttisessä sängyssä voi kahden ihmisen välillä olla. Mitä tämä nyt oli olevinaan?

Tänään kävimme syömässä, mutta sen jälkeen, kun olimme eronneet toisistamme kaupungilla, kului vajaa puoli tuntia, ja kaveri lähetti viestin: tuli jo ikävä.

Ei minun mielestäni ensimmäisillä treffeillä seksiä tarvitse harrastaa, mutta edes yksi pieni suudelma olisi minusta kuitenkin kohtuullinen vaatimus. Illallistreffit olivat kuitenkin kiva piristysruiske, enkä minä välttämättä seurustella nyt haluaisikaan. Tuli vain sellainen olo, että teki mieli kysyä, mitä ihmettä sinä oikein haluat minusta?

Voisiko kuitenkin olla niin, että kyse oli todellakin vanhoista kunnon ensitreffeistä?

Parikymppinen ystäväni meni vuosi sitten kihloihin, ja toinen, jo kohta kolmannella vuosikymmenellä oleva, on ollut naimisissa jo monta vuotta. Useimmat ystäväpiiristäni seurustelevat tai ovat seurustelleet niin monta kertaa, että en enää edes pysy laskuissa mukana.

Mikä on sitten oikea ikä aloittaa seurustelu? Onko parempi aloittaa nuorena, jotta ehtii käydä tarpeeksi vaihtoehtoja läpi vai elää huoletonta nuoruutta rauhassa? Ajatus siitä, että jokaiselle on olemassa se yksi oikea, ei ainakaan rohkaise valitsemaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ajatelkaa, yksi kuudesta miljoonasta, ja vain yksi ihmiselämä aikaa löytää hänet.

Isäni antoi minulle taannoin neuvon, että kannattaa elää nuoruus vapaana, ja sitten kun alkaa siltä tuntua, ottaa vaimo ja perustaa perhe. Kyllä sitä sitten vielä ehtii. Ja miten kävi isälleni. Äitini ja hänen avioliittonsa se onkin varsinainen malliesimerkki. Malliesimerkki siitä, miten toisilleen sopimattomat ihmiset yrittävät pitää kasassa jotain, mitä ei ole luotu sellaiseen. Mutta kun on lapset ja kaikki.

Kun minulla meni poikki ensimmäinen oikean tyttöystäväni kanssa, velloin ristiriitaisten ajatusten aallokossa. Toisaalta olin helpottonut ja vapautunut, toisaalta tuntui, että olin menettänyt jotain arvokasta. Uusi suhde vei kuitenkin mennessään, enkä ehtinyt jäädä sitä miettimään sen enempää.

Nyt minulla on menossa ties miten mones kerta sinkkuna kariutuneen parisuhteen jälkeen. Onko tämä oikeastaan ollut tämän arvoista? Mitä minä olen saanut huomata, on se, että kerran minulla oli jo kaikki. Olin onnellinen ihmisen kanssa, jonka kanssa olimme kuin luotu toisillemme. Ihmisen, jota aidosti rakastin. Tällaisen elämän toivossako minä olin siitä valmis luopumaan?

Kuitenkin elämä on niin lyhyt, että kukaan tuskin haluaisi tuhlata sitä. Mutta tuhlaako sitä silloin, kun on teennäisesti olevinaan onnellinen aina hetken verran vai silloin kun elää edes lähdes onnellisessa parisuhteessa, jossa aina silloin tällöin astiat lentelevät?

Sota-aikana mentiin nuorena naimisiin, sillä ei voinut olla varma, tulisiko seuraavaa päivää. Ja useimmat noista pareista ovat viettäneet koko loppuikänsä, aina siihen asti, kunnes kuolema heidät erottaa. Luottamus ja lojaalius toisiaan kohtaan ovat sinetöineet liiton, ja noiden vuosien aikana varmasti myös aito rakkaus on ollut kantava voima.

Päivittäin saa huomata, kuinka ihmisiän keskivaiheen ylittäneet ihmiset löytävät toisensa ikään, ulkonäköön tai sosiaaliseen statukseen katsomatta. Alenevatko kriteerit iän myötä vai ovatko nuo ihmiset löytäneet todella unelmien prinssinsä tai prinsessansa, sen, jolla on sydän puhdasta kultaa.

Enoni sanoin naisten (tai miesten) perään ei kannata itkeä, aina tulee uusia. Mutta onko uusi aina vanhaa parempi? Entä sitten, kun uutuudenviehätys katoaa? Ja kuinka kauan uusi jaksaa viehättää?

Se on nyt sitten ohi. Se oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti. Ehkä minä tein jonkun virheen tai ehkä tein sen jo heti alussa. Tai ehkä tätä ei vain ollut tarkoitettu kestämään pidempään.

Jatkuva hiljaisuus kahden ihmisen välillä ei ole hyvä. Siitä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää.

Toisaalta olisi ollut molempia kohtaan väärin yrittää ylläpitää jotain, joka kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Kuulostaa kliseiseltä, mutta aika ja paikka olivat väärät. Sinänsä harmi, tämän ihmisen kanssa olisi voinut olla jotain enemmän.

Parin viikon loma mökillä, luonnon helmassa selvittänee ajatuksia. Saa kerätä voimia ja ehkä miettiä vähän tulevaa.

Poika rakastuu poikaan. Tyttö rakastuu tyttöön. Ympäröivä maailma sumenee pinkin värisiksi pilvilinnoiksi, joissa todellisuuden ääriviivat haalistuvat. Rakkautta ensisilmäyksellä?

Eräänä päivänä istuessani kahvilassa en voinut välttyä kuulemasta, kuinka kaksi poikaa keskustelivat viereisessä pöydässä. Kysymyksiä sateli koskien toisen harrastuksia, mielenkiinnon kohteita, musiikkimakua, työpaikkaa, sosiaalisia suhteita ja niin edelleen. Keskustelun sävystä päätellen olisin voinut olla varma, että kyse olisi ollut työhaastattelusta, mutta keskustelun edetessä tajusin, että pojat olivatkin ensitreffeillä. Minun kävi sääliksi kuulustelun alaisena olevaan poikaa, joka punasteli vähän väliä mennessään hämilleen. Päätin suoda hänelle ystävällisen hymyn poistuessani kahvilasta.

Mutta palatakseni asiaan, jäin miettimään sitä miten ihmissuhteet muodostuvat. Kuinka paljon yhdistäviä tekijöitä kahden ihmisen välillä pitäisi olla, ja mitä ne voivat olla? Riittääkö rakkaus, seksi, toisesta välittäminen, yhteiset harrastukset tai kiinnostuksen kohteet? Entä voiko jonkun osa-alueen, kuten vaikka seksin, jättää pois? Kun ihastumisen ensihuuma hälvenee, ja arki astuu mukaan kuvioihin, on aika testata suhteen sietokyvyn rajat. Täydellisen ensivaikutelman takaa löytyvät usein toisen huonot puolet, ja kuva toisesta alkaa realisoitua. Kaikki ei ollutkaan sitä, mitä oli luullut.

Valitsemmeko siis unelmapuolisomme järkiperäisin kriteerein vai pelkästään tunteen ohjaamina?

Luin tässä taannoin artikkelin, jossa muutamat miehet ja naiset kertoivat tutustuneensa nykyisiin hyviin ystäviinsä makuuhuoneen kautta. Onko seksi uusi tapa tutustua ihmisiin? Ja jos seksi ei toimi, tarkoittaako se, että parisuhdetta on turha edes harkita? Entä sitoutuvatko seksi ja rakkaus jotenkin yhteen vai onko niillä loppuen lopuksi mitään tekemistä keskenään?

Paljonko yhdistäviä tekijöitä pitäisi olla, että suhteen toimiminen olisi taattu? Riittääkö yksi, kaksi vai useampia? Entä jos molemmat ovat samanlaisia?

Sanotaan, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Jos toinen on hiljainen ja toinen puhuu kokoajan, eikö kokonaisuus ole melko tasapainoinen? Ehkä kyse onkin juuri kokonaisuudesta. Siitä, miten suhteen kumpikin osapuoli antaa sen, mitä toinen ei pysty antamaan. Ehkä erilaiset ihmiset todella täydentävät toisiaan. Eroavaisuudet saavat aikaan ristiriitoja, jotka tuovat sähköä elämään. Täysin samanlaisiin ihmisiin kyllästyy.

Mitä rakkaus oikeastaan on? Sitä, että ei voi elää ilman toista, ei pysty hengittämään, tukehtuu? Toisten mielestä meille on olemassa se yksi ainoa oikea, toiset taas tuntuvat löytävän sen oikean kerta toisensa jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan. Ovatko tarinat maagisesta rakkaudesta vain urbaania legendaa? Olisiko rakkaudessa kyse kuitenkin päätöksestä?

Jos löytää ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla, mutta säkenöivää kipinöintiä ei tunnu, pitäisikö jatkaa etsimistä uskoen, että jotain parempaa voisi olla odottamassa vai tehdä päätös siitä, että on tämän ihmisen kanssa?

Hyvää yötä, kauniita unia, oman kullan kuvia. Vaihdetaan suudelmat, käperrytään peiton alle, painaudutaan kiinni toisiimme.

Kesän valoisuus työntyy sisään sälekaihtimien välistä. Makaamme kumpikin sängyssä, teeskentelemme nukkuvamme. Koko illan sinua väsytti, halusit käydä nukkumaan.

Mua ei nukuta, sinä ilmoitat juuri kun olen nukahtamassa. Oikeastaan haluaisin tehdä jotain ihan muuta kuin nukkua. No mitä sä haluaisit tehdä, minä kysyn. Äskenhän sä vielä olit niin väsynyt ja halusit nukkua. Ja sitten sinä kerrot haluavasi rakastella kanssani, ihan kunnolla. Mutta minä en jaksa. Punaviini alkoi särkeä päätä, ja minua ihan oikeasti väsyttää. Sinä yrität vielä, mutta turhaan. Sitten käännät selkäsi minulle ja käyt nukkumaan. Muutaman tunnin kuluttua sinä tuhiset onnellisesti, mutta minä huomaan vielä valvovani ajatusteni kanssa. Olenko minä huono?

Illalla oli tapahtunut paljon. Olimme käyneet elokuvissa, ja siellä törmänneet entiseen poikaystävääsi. Sinua se ei tuntunut häiritsevän, enemmänkin huvittavan. Minä en päässyt ajatuksesta yli. Joku muukin on koskenut sinua, nukkunut sinussa kiinni, ehkä rakastanutkin sinua. En minä tyhmä ole, kyllä minä sen tiesin, jossain mieleni sopukoissa. Kai olin vain yrittänyt jotenkin häivyttää ajatuksen. Elokuvan jälkeen, bussipysäkillä ja bussissa ajatukset velloivat päässäni, tein ehkä jonkinlaista vertailua. Bussissa sanoit vielä jotain, joka lisäsi huonoa oloani. Yritin hymyillä. Loppumatkan olimme hiljaa. Kun pääsimme kotiin, teit ruokaa ja sitten kerroit muista entisistä poikaystävistäsi. Syy taisi olla minun, mitäs olin ottanut asian puheeksi, jos en kerran kestänyt kuulla. Join lisää punaviiniä, vaikka en edes pidä siitä.

Minä katselen sinun nukkuvan, varon herättämästä. Unettoman yön jälkeen koittaa aamu, pyörin sängyssä, ja kun heräät, teeskentelen vielä nukkuvani. Aamulla pieni epäluulo kalvaa mieltä. Mitähän sinä ajattelet? Yritän huuhtoa ajatuksen alas keittämälläsi kahvilla. Kahvi polttaa suuta, mutta sen minä kestän. Sinä katsot minua ja hymyilet. Ehkä sinä sittenkin ymmärsit kaiken hiljaisuudesta.

Ensi kerralla sitten, minä ajattelen, mutta en sano mitään. Lähdetäänkö kaupungille, ehdotan käytyäni ensin suihkussa.

Tutustuin erääseen nykyiseen ystävääni pari vuotta sitten. Välillämme oli jokin erityinen yhteys, joka yhdisti meidät heti ensitapaamisellamme. Pian minulle alkoi selvitä, että tuo ihminen oli ihastunut minuun. Tiesin hänen olevan naimisissa ja aluksi olinkin hieman hämilläni. Sitten ymmärsin, että hän oletti minun olevan homo.

Kun minä sitten aloin osoittaa merkkejä kiinnostuksestani, hän otti askeleen taaksepäin. Tällaista hän ei ollut odottanut.

Olen ehtinyt viettää sinkkuelämää pitkään. Monta kertaa olen saanut kohdata sen tosiasian, että en ole kiinnostava. Kaikki kuitenkin muuttui sen jälkeen, kun poistuin vapailta markkinoilta. Monet, joista olen ehkä joskus ollut kiinnostunut, ovatkin yhtäkkiä alkaneet katsella minun suuntaani.

Myönnän, että alettuani seurustella – ja oikeastaan jo ennenkin sitä – solmin ystävyyssuhteita nimenomaan varattuihin ihmisiin. Se tuntui jotenkin turvalliselta, sillä vaikka miten pitäisi toisesta, kuitenkin osaa jotenkin vetää sen rajan. Kun näkee, miten hyvä niiden kahden on olla yhdessä, ei halua millään muotoa sotkea asioita. Ja se juuri tekee siitä niin turvallista.

Onko niin, että on kiinnostavaa tavoitella jotain, jota ei voi saada, mutta kiinnostus lopahtaa, jos mahdollisuus sen saamiseen tarjoutuukin? Onko kaiken takana perinteinen kissa-hiiri-asetelma, jossa luontaiset metsästyshalut heräävät henkiin? Vai onko kyse ainoastaan siitä, että varattuun ihmiseen voi tutustua tietäen, että asiat eivät johda liian pitkälle?

Olen pahoillani, mutta ei minusta ole siihen. Minusta ei vain ole seurusteluun. Ei tästä tule mitään, valitan. Minä en pysty nukkumaan kenenkään vieressä, saati kiinni kenessäkään, vakuutin. Minä en osaa rakastaa. Minä en pysty, minä en kykene. Olen epävarma, en tiedä. Tein sen, koska sinä halusit, mutta vika ei ollut sinussa. Olisi ehkä parempi, jos ei nähtäisi enää. Sama kaava toistui kerrasta toiseen.

Ja niin minä olin väärässä. Nyt minä en halua irrottautua. Hetki erossa tuntuu ikuisuudelta, yhdessä vietetty aika aina liian lyhyeltä.

Kaikki kävi kuitenkin loppuen lopuksi äkkiä, ja niin moni asia jäi kesken. Tutustuimme ja yhtäkkiä jo seurustelimme. Suunnitelmissa oli omakotitalo, koira ja soma pikku perheidylli.

Aluksi jätin portin entiseen elämään raolleen, katselin ehkä haikein mielin taaksepäin. Olenko valmis jättämään tämän taakseni, mietin. Huomasin pian, että palloilu kahden elämän välillä ei onnistunut, jommasta kummasta oli luovuttava. Tartuin toimeen ja aloin yksi kerrallaan selvittää vanhoja juttuja. Nyt olen painanut portin kiinni, enää en kaipaa menneeseen. Nykyhetkessä (ja tulevaisuudessa) riittää kyllä tekemistä kylliksi.

Elämäni aikana olen rakastanut kolmea ihmistä. Ensimmäistä minä satutin, toinen satutti minua, ja kolmannen kanssa en tiedä, mitä tehdä. En haluaisi toistaa virheitäni, mutta toisaalta tuntuu, että jotain pitäisi tehdä, kun elämä tuntuu olevan kaaoksen partaalla, vaikka puitteiden pitäisi olla kaikin puolin kunnossa.

Kun rakastuu, elämä järjestyy aivan uusiin asetelmiin. Huomaa, että tekee asioita, joita ei ikimaailmassa olisi kuvitellut tekevänsä. Ja joskus pysähtyy miettimään, onko tämä sittenkään viisasta. Jos toista ei olisi, en todellakaan tekisi näin. Mutta silloin toinen vain on niin tärkeä ja iso osa elämää, ettei toista vaihtoehtoa pysty edes vakavasti harkitsemaan. Kaikki muut asiat putoavat tärkeysjärjestyksessä alemmille sijoille, oman kullannupun edelle ei pystykään asettamaan mitään.

Sitten iskee riittämättömyys. Elämässä on niin paljon kaikkea; on ystävät, kaverit, työ, opiskelu ja perhe. Kuinka saada aika riittämään kaikkeen, kun kuitenkin haluaisi viettää kaiken mahdollisen ajan oman rakkaansa kanssa?

Etäsuhteet ovat vaikeita. Usein tapaamiset jäävät vähäisiksi, ja noihin hetkiin latautuu suuria odotuksia. Ja kun odotukset eivät täyty, syntyy pettymyksiä. Myös riidan ainekset ovat helposti kasassa. Turha suunnittelu ei kannata. Luultavasti mikään ei mene, niin kuin on suunnitellut. Tai sitten menee, mutta lopussa ei seisokaan kiitos vaan jotain ihan muuta. Jos jotain haluaa tehdä, niin voi yrittää saada kaiken kiireellisen alta pois. Kun sitten viettää jälleen yhteistä aikaa, voi omistautua vain toiselle.

Olen huomannut, että on hienoa vain olla ja katsella toista. Painautua ihan kiinni ja kuunnella toisen sydämen sykkimistä. Tuntea luottavansa ja rakastavansa. Ja silloin kun sitä vähiten odottaa, huomaa tuntevansa itsensä rakastetuksi, täydelliseksi ja riittäväksi.

On jokin kumman kirjoittamaton normi, että asioista ei saisi puhua, etenkään ulkopuolisille. Ajatellaan, että meidän ongelmamme eivät kuulu muille. Mutta mitä sitten, jos parisuhteessa ei osata puhua? Olisiko kuitenkin parempi puhua jonkun kanssa kuin olla puhumatta ollenkaan. Ja sitä paitsi, on asioita, joista ei välttämättä edes halua puhua oman kumppanin kanssa. Monesti myös vieraammalle ihmisille on helpompi puhua joistain asioista. Jos sanoisin aina asianosaisille, mitä ajattelen, voisin olla pahassa jamassa ihmissuhteideni kanssa. Ehkä siis on hyvä jakaa ajatuksia ystävien ja kavereiden kanssa, joskus vastaus löytyy lähempää kuin arvaakaan. Näin välttää myös turhia riitoja, vaikka kunnon riita silloin tällöin puhdistaakin ilmaa ja sovinnon hierominen voikin olla mukavaa.

Olen etsinyt löytämättä ja löytänyt etsimättä. Nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse enää etsiä, sillä olen jo löytänyt. Minulla on onnen avaimet kädessäni, mutta ehkä en ole vielä löytänyt oikeaa lukkoa.

Pitää olla valmis panemaan kaiken peliin ja pitää pelata hyvin, sillä niin helposti voi menettää kaiken. Ja pitää myös tietää, kuinka paljon on pelissä, sillä liian usein sen arvon huomaa vasta sitten, kun on jo myöhäistä. Sitten, kun peli on jo ohi.