Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/04/down-by-laituri-leonard-fink-ja.html (lisää kuvia täällä)

Tunnetko Leonard Finkin (1930–1992)? Tuskin. Fink on nimittäin eräänlainen homovastine valokuvaaja Vivian Maierille, jonka merkittävä tuotanto löydettiin vasta kuoleman jälkeen. Finkinkään kuvia ei juuri nähty hänen elinaikanaan lukuun ottamatta satunnaisia otoksia, jotka päätyivät ystäville lähetettyihin joulukortteihin. Laajemman yleisön kuvat saivat vasta, kun Fink kuoli aidsiin ja hänen kumppaninsa luovutti kuvat homohistoriaa tallentavalle arkistolle.

Finkin yhteensä 5 000 valokuvaa ja 20 000 negatiivia ovat ainutlaatuisia dokumentteja 1970–1980-lukujen New Yorkin homoalakulttuurista. Niiden parhaimmistosta on koottu myös kirja Leonard Fink coming out: photographs of gay liberation and the New York waterfront (2014), joka toimi Berliinin Schwules Museumissa vuosina 2014–2015 nähdyn Fink-näyttelyn katalogina.

Aktivismia ja hedonismia

Kuvien taustoittamiseksi on hyvä palata viime blogikirjoitukseen, jossa käsittelin Stonewallin mellakoita ja niiden vaikutusta uudenlaisen militantin homoaktivismin nousuun. Aktivismi ei silti ollut ainoa asia, mikä 1970-luvun homokulttuurissa nousi. Kuten Daniel Hurewitz toteaa Stepping out -kirjassaan (1994), homoelämän näkyvimpiä muutoksia Stonewallin jälkeen oli seksuaalisuuden avoin ja aggressiivinen ilmentäminen julkisessa tilassa.

Hlbt-aktivistit jatkoivat toki vaikuttamistyötään, mutta muuten gay liberationin energia kanavoitui kaapista tulon korostamiseen, tanssisosiaalisuuteen ja hedonistiseen seksuaalisuuteen. Kahta viimeksi mainittua lietsoi diskokuumeen lisäksi huumeiden yleistyminen. Historioitsija Charles Kaiser puhuu The gay metropolis -kirjassaan (1997) ”psykedeelisestä vallankumouksesta”, jonka myötä puritanismi vaihtui promiskuiteettiin. Jointti sinne, toinen tänne. Sitten vähän kokaiinia, metakvalonia, enkelipölyä, MDA:ta, THC:tä ja etyylikloridilla kostetuttu nenäliina hampaisiin... Ei ihme, että eräs Kaiserin siteeraama aikalainen toteaa seksin olleen tässä pöllyssä yhtä iso juttu kuin kättely.

Lihaa pakkaamassa

Hedonismi versoi paitsi 1970-luvun uusissa hyperseksuaalisissa homobaareissa (esim. Zoo ja Glory Hole) myös kaupungin hylätyissä taloissa ja autioilla pihoilla. Molempia löytyi Greenwich Villagesta, Chelseasta ja nykyiseltä ökyalueelta Meatpacking Districtiltä, joka oli tuolloin syrjässä ja hiljeni iltaisin alueen lihayritysten suljettua ovensa. Daniel Hurewitz toteaa Stepping out -kirjassaan, että kun oikeat lihanpakkaajat lähtivät kotiin, homot jatkoivat samaa hommaa joenrantaan ja Washington Streetille parkkeerattujen liharekkojen avonaisissa perävaunuissa. ”The Trucks” on New Yorkin 1970-luvun homokulttuurin kuvauksissa yhtä myyttinen käsite kuin ”The Piers”, jolla tarkoitetaan Hudsonjoen varren rappeutuneita satamalaitureita ja -makasiineja.

Thomas Schoenberger kertoo Leonard Fink coming out -kirjan artikkelissaan, että laiturien kautta vyöryi 1800-luvun puolivälistä 1960-luvu puoliväliin ihmisiä, tavaraa ja karjaa, kunnes rahtitavaraliikenne siirtyi New Jerseyyn. Laiturit ja makasiinit jätettiin rappeutumaan, ja miestenmiehet ottivat ne ennen pitkää omakseen. Tänne tultiin seurustelemaan, ottamaan aurinkoa ja jatkamaan paikan kunniakkaita perinteitä: uutteraa lastien purkamista.

Miellyttävää ja rasvaista työtä

Satamat ovat olleet kautta maailman sivu samasukupuolisen halun tyyssijoja, ja myös Hudsonjoen laitureilla oli varmasti ollut sutinaa jo kauan ennen 1960-lukua. Daniel Hurewitzin kirjasta löytyykin kiinnostava tieto, jonka mukaan täällä työskenteli 19 vuotta tullitarkastajana myös eräs Herman Moby Dick Melville (1819–1891). Melville oli kyllä naimisissa, mutta jäljelle jääneiden rakkauskirjeiden perusteella hänen todellisena intohimonaan taisivat olla merimiehet. Tähän tulkintaan houkuttelee myös klassikkoromaani Moby Dick (1851), jota voi paikoin lukea miesvaltaisissa yhteisöissä kukoistaneen samasukupuolisen halun kuvauksena.

Moby Dickin päähenkilö Ishmael saa Suihkuttavan valaan majatalossa (tirsk!) huonetoverikseen ja vuodekumppanikseen harppuunamies Queeguegin, ja miehistä tulee sydänystäviä (suom. Antero Tiusanen):

"En tiedä mistä johtuu että sänky on ylivoimaisesti paras paikka ystävien luottamuksellisille paljastuksille. Väitetään että vuoteessa mies ja vaimo avaavat sielunsa toisilleen pohjia myöten, ja jotkin vanhat avioparit juttelevat maatessaan vanhoista ajoista lähes aamunkoittoon asti. Siinä vuoteessa mekin olimme, minä ja Queequeg, sydämemme kuherruskuukauden alettua – herttainen, rakastava pari. – – Niin me makasimme sängyssä, juttelimme ja torkahtelimme vähän väliä, ja Queequeg heitti aina joskus ruskeat tatuoidut jalkansa hellästi minun jalkojeni päälle ja veti ne sitten pois – näin kerrassaan seurallisia, vapaita ja luontevia me olimme."

Aivan omiin sfääreihinsä tarina nousee, kun Ishmael kuvaa valaanruhon käsittelyä merellä. Miehistön yhtenä tehtävänä on valaan otsatyynyn tyhjennys, jotta tyynyssä oleva kallisarvoinen spermaseettiöljy saataisiin talteen. Ishmael äityy puristelemaan kokkareiksi paakkuuntunutta öljyä niin antaumuksellisesti, että voi vain kuvitella, miten tullitarkastaja Melvillen mielikuvitus mahtoi laukata hänen katsellessaan Hudsonjoen laitureilla hääränneitä merimiehiä:

"Miten miellyttävä ja rasvainen työ! Ei ole ihme että ennen vanhaan tämä sperma oli suosittu kauneudenhoitoaine. Miten kirkkaaksi se tekeekään! Miten viehättäväksi! Miten pehmeäksi! Miten ihanan rauhoittavaa se onkaan! Olin pitänyt käsiäni siinä vasta muutaman minuutin kun sormeni tuntuivat jo ankeriailta, alkoivat kuin luikerrella ja kieruilla. – – Koko aamun minä puristelin spermaa kunnes itsekin miltei sulin siihen. Puristelin spermaa kunnes jouduin merkillisen mielettömyyden valtaan. Ja huomasin tarkoittamattani puristelevani siinä kumppanieni käsiä, sillä luulin niitä pehmeiksi pallosiksi. Puuha nostatti niin ylenpalttisen tunteen, synnytti sellaista hellyyttä, ystävällisyyttä ja rakkautta, että lopulta puristelin yhtenään toisten käsiä ja katselin tunteilevasti heitä silmiin, aivan kuin sanoakseni: ”Voi rakkaat lähimmäiset, miksi kantaisimme enää kaunaa toisillemme… pois vähäisimmänkin kiukun ja kateuden siemenet! Puristakaamme toistemme käsiä – ei, vaan puristakaamme toisiamme niin että sekoitumme toisiksemme, puristakoot kaikki ihmiset kautta maailman toisensa ystävyyden maidoksi ja spermaksi!"

Jos Herman Melville olisi elänyt vielä 1970-luvulla, hän olisi saanut nähdä, miten miehet tekivät hänen entisellä työpaikallaan juuri sitä.

Christopher Streetin pormestari

Hudsonjoen laitureilla ja lähialueen baareissa viihtyi kameroineen myös New Yorkin liikennelaitoksen lakimies Leonard Fink (kuvan sortseihin pukeutunut mies), joka piti varjoelämänsä ja kuvausharrastuksensa visusti salassa ulkopuolisilta. Finkistä tuli alueella niin keskeinen kasvo, että hänet ristittiin Christopher Streetin pormestariksi. Hän kuvasi Pride-kulkueita, baarien asiakaskuntaa sekä laiturien auringonottajia ja seksinharrastajia, minkä lisäksi hän esiintyi itse rohkeissa seksikuvissa. Kuvaamalla ympäristöään hän tuli samalla tallentaneeksi teoksia, joita nykytaiteilijat olivat toteuttaneet hylättyjen satamarakennusten seinille. Osa heistä – kuten David Wojnarowicz (1954–1992) – oli myös vapaan ulkoilmaseksin faneja.

Fink ikuisti kamerallaan tuhoutuvien kaupunkirakenteiden keskellä kukoistanutta iloa, joka sekin tuhoutui muutamassa vuodessa aids-kriisin myötä. Finkin kuvat iloisista auringonottajista herättävätkin helposti samanlaista outoa haikeutta kuin muut aidsia edeltävän ajan dokumentit, esimerkiksi Tom Bianchin Fire Island -valokuvat. Samalla ne pistävät miettimään, voisiko kaikki tämä toistua.

Minä ja muuttokuorma

Seisoessani Hudsonjoen rannassa koen kirjaimellisesti olevani välitilassa. Edessäni on vedestä törröttäviä mustuneita tukkeja, jotka aikanaan kannattelivat miljoonakaupunkia ruokkinutta satamalaituria ja joiden varassa kaltaiseni miehet myöhemmin elivät seksuaalisuuttaan todeksi. Takanani on musta puolikaarenmuotoinen graniittipenkki – vuonna 2008 paljastettu aids-muistomerkki, johon on kaiverrettu sanat: ”I can sail without wind, I can row without oars, but I cannot part from my friend without tears.” Siinäpä se olennaisin: mikään ei kanna niin kuin sokea usko, eikä mikään ole niin mahdotonta kuin menetys.

Yritän kuvitella itseni tänne 1970-luvulla enkä oikein pysty siihen. Olen niin turvallisuushakuinen ja helposti kiintyvä ihminen, että häärättyäni jonkin romukasan päällä tai rekan perävaunussa polvet ruvella olisin varmasti tullut seuraavana iltana paikalle muuttokuorman kanssa. Omassa elämässäni pelkkien vartaloiden kohtaamiset ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta jääneet hiekanjyviksi, jotka vain hiertävät muuttumatta koskaan helmiksi. Mutta ehkä olisin silti kiertänyt illasta toiseen näissä raunioissa rakkautta etsien ja tullut lopulta saman hyökyaallon nielaisemaksi, joka huuhtoi Finkin ja niin monta muuta kaltaistani pois tästä elämästä.

Mieleen palautuu Fink-kirjaan sisältyvä taidehistorioitsija Jonathan Weinbergin essee, jonka näkemykset ovat kaukana aids-kirjoittelun nostalgisoivasta valtavirrasta. Weinbergin mielestä Finkin kuvia katsellessa tulisi torjua ajatukset siitä, että aids-epidemia oli vain väistämätön valomerkki 1970-luvun bileille. Pikemminkin Weinberg näkee Finkin kuvien raunioituneet rakenteet vanhan moralistisen maailmanjärjestyksen symboleina ja niiden keskellä kukoistaneen rakkauden osana yhä jatkuvaa seksuaalista vapautumista. Näin nähtyinä Finkin kuvat eivät edusta murskautunutta seksuaalista utopiaa, vaan yhä elävää unelmaa – seksuaalista vallankumousta, joka kenties aikanaan koittaa hivin ja aidsin jäätyä historiaan.

Minä en taida muuttokuormani kanssa mahtua siihenkään, ja mitäpä tuosta, kun olen jo turvasatamani löytänyt. Nyt seison tässä ja tyydyn mielessäni katselemaan Leonard Finkiä ja kaikkia muita rantojen miehiä, jotka Ishmaelin tapaan puristivat toisiaan niin että he sekoittuivat toisikseen. Aika velikultia.