http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/07/viisi-biisitarppia-5.html (kaikki biisilinkit täällä)
*
Hulivilipojan Hi(n)ttimittarin kesälähetys antaa loma-Suomen alueraadeille viisi hyvää syytä virittää matka-tv:t kierolle kanavalle. Tämänkertaiset homorummutukset tuovat ihmeteltäväksi kehrääviä kolleja, epätoivoisia start-up-yrittäjiä, Lizan tahtiin laulavia poikia ja voimaannuttavia äitihahmoja.
Baby Alpaca: Teenage Graceland
Saanko esitellä uuden ylisöpön lemmikkini: alpakanpennun. Nykiläis-losilainen Baby Alpaca on Chris Kittrellin ja Zach McMillanin luotsaama bändi, jonka musiikkityyli on kirjaimellisesti ufolta kuulostavaa ”space folkia”. Itse en ole vielä osannut päättää kumpi oikeastaan on eteerisempi: bändin loppukeväästä ilmestynyt esikoislevy Under water vai Kitrellin kiharapilvessä keikkuva pää. Molemmat ovat joka tapauksessa oikein muumimukiinmeneviä.
Chris Kitrellin avuihin voi tutustua vaikka Baby Alpacan Instagram-tilillä, ja Under waterin parhaimmistoa ovat iki-ihana Soaring highways sekä tässä kuultava levyn ensimmäinen single Teenage Graceland. Kappale kumpuaa Kitrellin mukaan hänen omista kokemuksistaan koulukiusattuna homonuorena, mutta sanoituksesta tätä on vaikea päätellä. Pikemmin sitä voisi luonnehtia kaikille eksyneille nuorille suunnatuksi voimapuheeksi ja vastineeksi kadotettua sukupolvea kritisoivalle The Whon kappaleelle Teenage wasteland (1971).
Baby Alpacan Teenage Graceland viestittää, että on ok olla vähän hukassa, että se on osa nuoruuden kauneutta. Joutomaalle voi vielä nousta Graceland, jos siitä yhdessä sellainen tehdään: ”It's our Graceland if we make it graceful.”
Pet Shop Boys: Twenty-something
Pet Shop Boysin, tuon höyhenpuuhkaisen Kraftwerkin, levyt ovat viime vuosina pelkistyneet tavalla, joka tuo mieleen Helene Schjerfbeckin myöhäiskauden omakuvat. Muutama siveltimenveto tai sana riittää sanomaan saman, mikä ennen vaati suurta palettia ja värssytolkulla vakuuttelua.
Esimerkiksi PSB:n viimekeväisen Super-levyn alkupalana tarjoiltu Inner sanctum sisältää tasan neljä säettä musiikin mindfulnessia: ”In the inner sanctum / you’re a star / the girls, the guys / they all know who you are.” Puhut vähän, mutta asiaa, sanoisi ystäväni H.
Pet Shop Boys voisi koska tahansa heittäytyä nostalgia-aktiksi, mutta toistaiseksi heidän viljelemänsä nostalgiakin on ollut edistyksellistä. Esimerkiksi Super-levyn kakkossingle Pop kids on kuin jatko-osa ysärihitti Being boringille – omaelämäkerralliselle kappaleelle kahden ystävyksen päätymisestä Lontooseen, missä toisesta tuli julkkis ja toinen kuoli aidsiin.
Pop kids kertoo sekin Lontooseen muuttavista ja sen klubiskeneen heittäytyvistä fukseista. Nyt eletään kuitenkin 1990-luvun alkua, eikä aids enää päätä näiden kaverusten bileitä. Molemmat ovat elossa vielä parikymmentä vuotta myöhemmin, kun laulun kertoja huokaisee niin monen muun entisen nuoren tavoin ystävälleen: ”Muistatko kun…”
Remember those days
the early 90s?
we both applied for places
at the same university
ended up in London
where we needed to be
to follow our obsession
with the music scene – –
we were the Pop Kids
I loved you
PSB-tyylistä päivitettyä nostalgiaa edustaa myös Super-levyn uusin single Twenty-something, joka on 2010-luvun pyrkyrioodi à la Opportunities (let’s make lots of money). Alkuperäisessä, vuonna 1985 julkaistussa kasarikappaleessa toinen opportunisti houkuttelee toista hämäräbisneksiin sillä perusteella, että toisella on älliä ja toisella ulkonäköä. Nappikauppa saisi luvan riittää, ja nyt me pojat tehtäisiin rahaa!
Twenty-somethingissa eletään aivan yhtä materialistisessa maailmassa kuin Opportunitiesissa, mutta kertojana ei ole wannabe-juppi, vaan pikemmin hänen isänsä tai setänsä. Hän puhuttelee ironisesti 20 ja risat -kundia, jolla on pallokalaksi paisunut ego, rahantuloa vailla oleva start-up-bisnes ja kosolti ideoita, jotka trendaisivat toivottavasti ihan kohtsillään. ”Sellaista elämä on dekadentissa kaupungissa ahneuden aikakaudella. Voit toki kuvitella, että se riittää. Ota älypuhelimesi ja hankkiudu poika omin neuvoin kotiin”, kertoja toteaa.
That's how you are
or have to be
in a decadent city
at a time of greed
you can make believe
that it’s all you need
take your smart phone
and make your way home
on your own
Laulun päivitetty nostalgisuus kuuluu myös musiikista, joka tuo herkullisesti mieleen 1980-luvun suomalaisen diskoiskelmän. Miinusta ansaitsee vain kliseinen musiikkivideo, jossa yhteiskunta ei anna vankilasta vapautuvalle latinomiehelle mahdollisuutta kaidalla polulla kulkemiseen.
Andy Bell: We were singing along to Liza (Shelter remix)
Biisitärppien kolmannessa osassa tutustuttiin jo Andy Bellin uuteen reinkarnaatioon Torsteniin – puolikuolemattomaan polyseksuaaliin ”paljaalla panemisen pyhimykseen” ja ihanaan irstailijaan, joka on kokenut kaiken eikä kavahda siitä kertomista.
Torsten-hahmon ympärille on rakennettu jo kaksi kabareeta ja neljä levyä. Niistä uusin, Variance II, ilmestyi hiljattain. Levyn sykähdyttävin veto on tässä kuultava We were singing along to Liza (Shelter remix), joka osoittaa sen, että kaikkein armottomin klubijyystökin voi pohjimmiltaan olla hyvin koskettava.
Laulu keskittyy Torstenin 30 vuoden takaiseen lapsuudenmuistoon: hän oli huulisynkannut ystävänsä kanssa Liza Minnellin tahtiin, kun äiti oli pyyhältänyt sisään ja saanut pojat kiinni itse teosta. Tästä ei silti seurannut tragediaa, vaan läpi elämän voimaannuttava kokemus äidin rakastavasta ja hyväksyvästä suhtautumisesta poikansa ja tämän ystävän erilaisuuteen. Äiti oli todennut, että rakkautta ei voi hallita, ja toivonut, että he voisivat elää täyttä elämää vielä 30 vuoden päästäkin.
She said, ”love is where it falls
God willing, the thrills of your lives are just beginning
I hope it will all be just as fulfilling
thirty years from now”
Nyt, 30 vuotta myöhemmin, äitiä ei enää ole ja Lizakin on hiipumassa. Sama sydänystävä kulkee silti Torstenin rinnalla kaikkena kaikessa, ja niin kulkee myös äidin muisto. Äidin avarakatseisuuden vuoksi pojat eivät aikanaan saaneet siipeensä tai tulleet nöyryytetyiksi, ja siitä päivästä lähtien Torstenilla ei ollut muuta elämää kuin se ainoa, joka oli tosi.
That she was so enlightened
stopped me from being frightened
of all the feelings that I had
I couldn’t change
and though she’s long gone
my love for her remains
of an understanding mother
who said that nothing could surprise her
and that she’d really seen it all
when we were singing along to Liza
We were singing along to Liza on remix-versiona melkoisen timanttista jyystöä. Sanoitukseltaan se taas on suorastaan myyttinen korostaessaan äiti- ja diivasuhteen merkitystä hbtjne-miesten identiteettikehityksessä. Kun tukena ovat mamma ja Minnelli, älä kuule tule Räsänen mulle puhumaan!
Years & Years: Worship
Years & Yearsin Olly Alexanderista on syystäkin tullut homolehdistön lemmikki. Onhan hän tämän hetken kuumimpiin kuuluvan popyhtyeen keulakuva, joka ei ole peitellyt homouttaan, vaan tehnyt siitä politiikkaa.
Viimekeväisen Desire-videon julkistuksen yhteydessä Olly purki turhautumistaan kommentteihin, joiden mukaan homoutta ei pitäisi tuputtaa. ”Ja totta hitossa tuputan sitä, jos siltä tuntuu – niinhän heteropopparitkin tuputtavat omaa seksuaalisuuttaan”, hän totesi.
Desire-videossa tuputus on sitä, että katsoja viedään transhahmon hameen alle ja sieltä edelleen panseksuaalisiin orgioihin, joissa Ollyn esittämä mies pyörii kuin broilerin rintafilee lihamyllyssä. Tässä paratiisissa rakkaudella ei ole rajoja eikä siten myöskään Rajat kiinni -kansanliikettä.
Desiren propagandistisessa hengessä jatkaa Years & Yearsin uuden Worship-singlen video, joka on kesän tähän mennessä sateenkaarevin seksihellekuvaus. Kappale kertoo alisteisesta ihmissuhteesta, jossa minäkertoja palvoo sokeasti toista ihmistä ja vannoo kulkevansa tämän perässä pimeyteen. Kunhan palvonnan kohde vain sanoisi miten, kertoja veisi tämän taivaisiin ja palvonnasta tulisi molemminpuolista.
Just tell me how I can prove
I'm the one for your fire
and I'll take you higher
I'll do it for you
and you can worship me too
Worship-video sijoittuu yölliseen autohalliin, jossa Olly Alexanderin esittämä poikaprostituoitu tanssii rujoa soidintanssia autossa istuvalle vanhalle miehelle. Konepellillä keimailevat naiset ovat autonäyttelyiden vakiokalustoa, mutta tuulilasia nuolevan Ollyn rinnalla he näyttävät lähinnä Pikku Kakkosen postineideiltä.
Automiehen lisäksi Ollyn esittämälle hahmolle tarjoavat vastusta mieshuorakollegat, joiden kanssa hän jatkaa väkivaltaisia soidinmenojaan, kunnes kaikki päätyvät sisälle autoon ikkunoita huurruttamaan. Loppukuvassa Olly istuu konepellillä rapsuttamassa kalapuikkoviiksistä kollikissaa moottorin kehrätessä taustalla.
Miten tätä kaikkea pitäisi tulkita? Olly Alexander on itse kommentoinut videota toteamalla, että hän haluaa tuijottaa queer-katseellaan pelkoa ja suvaitsemattomuutta suoraan silmiin. Auto ja vanha mies ovat siten ehkä perinteisen maskuliinisuuden ja miehisen (väki)vallan symboleita, joita Ollyn esittämä hahmo tarttuu uhmakkaasti vaihdekepistä ja saa ne hyrisemään nautinnosta.
Hevosvoimia Ollylla kaikesta päätellen riittää, mutta pakki – se puuttuu onneksi kokonaan.
Markus Feehily: Love is a drug
Sopivan draamakuninkaallisen päätöksen tämänkertaisille tärpeille tarjoaa irkkupoppari Markus Feehily. Hän tuli homona kaapista vuonna 2005, jolloin hän lauloi vielä Westlifen riveissä. Musiikillista kaapistatuloa saatiin kuitenkin odottaa syksyyn 2015 saakka. Silloin ilmestyi Feehilyn esikoislevy Fire, jonka rappioromanttinen paisuttelu on kaukana Westlifen puleeratusta poikabändipopista.
Haastatteluissa Feehily on kertonut levyn laulujen syntyneen synkässä elämänvaiheessa, jota leimasivat pitkän suhteen päättyminen ja toistuvat pettymykset uusissa yrityksissä. Tämä välittyy myös jylhästä ensisinglestä Love is a drug, jonka kertoja on henkisessä katuojassa hurmion muututtua turmioksi. Tuhoisasta ihmissuhteesta on tullut kuin huume, johon ei ole vieroitusta tarjolla.
Love is a drugin perään voi katsoa Feehilyn maaliskuussa julkaistun Sanctuary-singlen videon, jossa kaksilla kaksilla korteilla pelaava kaappihomo saa kylmää kyytiä entiseltä poikaystävältään.
