http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/06/se-on-hyvannakoinen-oikein.html (lisää kuvia täällä)
”Vaatteet eivät välttämättä ole kalliita, mutta hyvin valittuja, parturissa käyntiä ei ole unohdettu ja harvemmin deodoranttikaan pettää. Mikseivät heteroherrat voi olla edes puoliksi yhtä hoidettuja?” tuskaili Kansan uutiset -viikkolehden toimittaja Gay Gambrini -ravintolan yksivuotissynttäreillä heinäkuussa 1985.
Näin 30 vuotta myöhemmin homohemiehet tuskin erottuvat heteroherroista ainakaan kiepporaikasteen käytöllä, mutta käsitykset homojen tyylikkyydestä ovat silti sitkeässä. Kaapista tultuamme me olemme kuulemma linnoittautuneet walk-in closeteihimme ja jumittuneet kampauspöydän ääreen kuin genitaalilävistys huulikoruun.
Jos homoilla kerran on tyyliä, on aika pyytää kuvastinta kertomaan, millaista se on. Samalla on hyvä pohtia, mitä tyyli tai tyylikkyys ylipäätään tarkoittaa.
Kuin tippuri tai raha
Homoikoni Quentin Crisp (1908–1999) tekee tyylille ja tyylikkyydelle ruumiinavauksen Donald Carrollin (1940–2010) kanssa kirjoittamassaan teoksessa Tyylikirja (Doing it with style, 1981, suom. Juhani Lindholm). Miehet toteavat ykskantaan, että tyyli on kuin tippuri tai raha: ketään ei kiinnosta niiden olemassaolo sinänsä, vaan ainoastaan se, miten ne on hankittu.
Crisp ja Carroll vakuuttavat, että tyyli todella on hankittavissa, ja he määrittelevät sen näin:
”Tyyli on yksilöllinen ominaisuus, joka itsestään kumpuaa ihmisen persoonallisuudesta, mutta jota pidetään tietoisesti yllä. Tai toisin ilmaistuna: tyyliniekka on ihminen, joka on oma itsensä, mutta tarkoituksellisesti.”
Tältä pohjalta Crispin ja Carrollin Tyylikirja tarjoaa seikkaperäisiä käytännön ohjeita, jotka liittyvät esimerkiksi tyylikkääseen pukeutumiseen, syömiseen ja juomiseen, parinmuodostukseen ja avioitumiseen, esiintymiseen työelämässä, vihamiesten hämmentämiseen, vehkeilyyn, köyhyyteen, rikkauteen ja vanhuuteen. Oppimista tehostavat kiperät monivalintakysymykset.
Syvennyn seuraavaksi Crispin ja Carrollin näkemyksiin tyyliniekan peruspiirteistä ja tyylikkäästä pukeutumisesta, minkä jälkeen pohdin homomiesten tyyli(ttömyytt)ä niiden näkökulmasta.
Sormet irti säätimistä
Voidakseen tulla tyyliniekaksi ihmisen on Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan tunnettava itsensä ja omat vahvat puolensa (jotka eivät välttämättä ole parhaita puolia). Lisäksi pitäisi tuntea tarkoin rajoituksensa ja karttaa viimeiseen asti teeskentelyä. Laiska olkoon laiska, ja lukemista vieroksuva tyhjentäköön koko asuntonsa kaikesta luettavaksi kelpaavasta, ”jotta koko maailma saisi tietää teidän eläneen elämänne kokonaisuudessaan painetun sanan vaikutuspiirin ulkopuolella”.
Tyyliniekan ei myöskään tulisi matkia muita tai vertailla itseään muihin, koska jäljittely on paitsi imartelun vilpittömin muoto myös tyylittömyyden varmin tunnusmerkki. Kaikki on toki jo kertaalleen keksitty ja käytetty, mutta olennaista on yhdistellä tyylinsä lainatavarat niin, että ne sopivat omaan persoonaan ja korostavat sitä.
Tyyliniekan tulisi myös olla johdonmukainen ja pysyä tyylissään kohderyhmästä toiseen ja kansansuosiosta vähääkään piittaamatta:
”Ei pidä sormeilla säätimiä enää sen jälkeen, kun kerran on saanut itsensä terävyysalueen keskipisteeseen. Älkää langetko lisäämään volyymia – puhumattakaan että kytkisitte virran kokonaan pois – vaikka ette heti saavuttaisikaan sitä tunnustusta tai saisi houkutelluksi esiin niitä reaktioita, joihin katsotte olevanne tyylinne perusteella oikeutettu.”
Kauppatavaran mainostauluja
Tyylikäs pukeutuminen ja muodikkuus eivät ole missään tekemisissä keskenään, Quentin Crisp ja Donald Carroll muistuttavat:
”Muotia noudattavat ne ihmiset, jotka eivät tunne itseään, vaan yrittävät muodostaa itselleen identiteettiä muotilehtiin turvautumalla. – – Tiivistäen: tyylikästä pukeutumista voi verrata manifestin julkaisemiseen, muodikas pukeutuminen taas muistuttaa vetoomuksen allekirjoittamista.”
Yhtä ongelmallista on itsensä vaatettaminen persoonallisuutta häivyttävään ”valeasuun” tai vastaavasti ”univormuun”, jolla kuulutetaan julki yhdenmukaisuutta oman ominaislaadun sijasta. Kyse voi olla vaikkapa liituraitapuvusta tai säntillisesti omaksutusta hippi- tai emo-tyylistä.
Omanlaisiaan kartettavia univormuja ovat myös vaatteet, joissa on näkyvästi esillä suunnittelijan nimi, nimikirjaimet tai tavaramerkki. ”Vaatteiden tehtävänä on mainostaa kantajaansa eikä toimia kenenkään muun kauppatavaran mainostauluna”, Crisp ja Carroll huomauttavat. Samoin kosmetiikan ainoana tarkoituksena on saada ihminen näyttämään entistä enemmän omalta itseltään, ei maalata umpeen julkisivun puutteita.
”Tyylinne vihollisia ovat kaikki seikat, jotka harhauttavat toisten ajatukset pois teidän kokonaisvaltaisesta olemuksestanne”, kuuluu Tyylikirjan tuomio.
Joukkovoimaa
Homot ja tyyli -aiheeseen on monta tulokulmaa, joista yksi on sangen keskeinen, vaikka se ei liity lainkaan homomiesten henkilökohtaiseen tyyliin. Tällä tarkoitan vankkumatonta asemaamme ”naisen jokapäiväisen teatterin puvustajina”. Luonnehdinta on peräisin Walter de Campin Ja homot loivat naisen -kirjasta (2015), joka kertoo kymmenestä homoseksuaalista muotisuunnittelijasta – noista anorektisen naisen parhaista ystävistä. You know. ”Big names. Dior, Lagerfeld, Gaultier, darling. Names, names, names!”
Yves Saint-Laurent (1936–2008) ja Karl Lagerfeld ovat myös itse tyyli-ikoneita, mutta se tuskin tekee meistä muista homoista kovin tyylikkäitä. Sitä paitsi YSL:n ja Lagerfeldin (tai hänen luotsaamansa Chanelin) nimissä suolletaan markkinoille loputtomasti logovaatteita ja -asusteita, joiden käytön Crisp ja Carroll jo totesivat yksilöllisyyttä pahasti samentavaksi. Jatkan siis etsintää.
Toinen tulokulma homoihin ja tyyliin voidaan kiteyttää käsitteeseen homotyyli. Sillä tarkoitan stereotyyppisiä käsityksiä homomiesten ulkoisesta olemuksesta. Homotyylin tunnetuimpia edustajia ovat Tom Fordilla kyllästetty kukkapaitainen keikari (tunnustan!), Pride-kulkueen keulahahmona keikkuva salibarbi sateenkaarispeedoissaan, homobaarien anonyymi Abercrombie-armeija, nahkahomo takamuksettomissa chapseissaan, Freddie Mercuryn kalapuikkoviikset ja George Michaelin ”silmät kiinni ja suu auki” -tyyppinen parta, joka tuo erehdyttävästi mieleen glory holen.
Crispin ja Carrollin teesien näkökulmasta homotyylille tunnusomaiset vaatteet ja erikoistehosteet ovat joko valeasuja ja univormuja, joiden käyttö liittyy asiaan, jolle halutaan antaa pontta joukkovoimalla. Vaikka Pride-kulkueet ovat määritelmällisesti hlbti-ihmisten moninaisuuden juhlaa, tyyligurujen näkökulmasta ne ovat massaan hukkumista – ellei siis ihminen pukeudu tyylilleen uskollisesti joka päivä niin kuin hän pukeutuu kulkueeseen.
Mokkakenkiä ja samettihattuja
Crisp ja Carroll jylisevät, että kunnon tyyliniekka ei kuolemakseenkaan suostu käyttämään esineitä, jotka yhdistävät kantajansa johonkin ryhmään. Kuitenkin juuri homomiehet ovat kautta maailman sivu käyttäneet erilaisia koodivaatteita viestittääkseen suuntautumistaan muille ja ilmentääkseen kaikkea sitä, minkä lain tai asenteiden vuoksi joutuivat kätkemään.
Punaiset solmiot, valkoiset hansikkaat, vihreät puvut, kukkakuvioiset uimahousut, sulkahatut sekä tummanruskeat tai harmaat mokkakengät. Muun muassa nämä seikat olivat George Chaunceyn Gay New York -teoksen (1994) mukaan miehiä haluavien miesten tunnusmerkkejä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen New Yorkissa. Koodipukeutumista hyödynsivät varsinkin naisellisuudestaan ja huikentelevaisuudestaan tunnetut fairyt, jotka pyrkivät siten helpottamaan tunnistamista sateenkaariyhteisön sisällä ja suhteessa asiakkaisiin. Fairyt tunnettiin nimittäin prostituoituina, jotka palvelivat ”tavallisia”, etupäässä työväenluokkaisia miehiä.
Aikana, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rikollisia, oli pakko varmistaa paitsi tavaran liikkuminen myös selusta ja oma turvallisuus. Tämä lienee pääsyy siihen, miksi erilaisten koodivaatteiden ja -asusteiden käyttö oli niin yleismaailmallinen ilmiö. Kansainvälisen homotyylin finessit tunnettiin myös 1930-luvun Helsingissä, kuten Seta-lehdessä 3/88 julkaistusta työläispojan muistelosta ilmenee:
”Ainahan homot ovat vähän erikoisesti pukeutuneet. 30-luvulla oli värikkäitä kaulaliinoja kun muut käyttivät mustaa ja harmaata – sekä baskeri. Mutta ei se suinkaan ollut homojen merkki. Ja homoilla oli usein rusetti kaulassa kun toiset käyttivät kravattia. Ja samaten housumallit. Siihen aikaan oli muodissa sellainen samettihousu, jossa oli hyvin levät housunlahkeet ja nimenomaan homot suosivat niitä. Mutta silloin pukeutuminen oli paljon köyhempää. Rahaa ei ollut paljon käytettävissä. Ei ollut varaa olla erikoinen.”
Neljäkymmentäluvun lopun Helsingissä elänyt opiskelijapoika mainitsee puolestaan New Yorkista tutut mokkakengät Seta-lehdessä 2/88:
”Sodan jälkeen oli niin vaikea vaatetustilanne, että silloin pantiin päälle mitä saatiin. Ehkä jotain oli mitä joku oli Tukholmassa käynyt ja ostanut – mokkakengät tai turkoosin värisen samettihuopahatun. Niitä mokkakenkiä muuten pidettiin yhteen aikaan sellaisena merkkinä. Kaikki ei uskaltaneet laittaa niitä jalkaansa sen takia, että jos on mokkakengät niin luullaan homoksi. Sormukset ja muut korut olivat joidenkin heikkouksia.”
Ystäväni ”Kari” puhisi taannoin siitä, miten vielä 1970-luvun Helsingissä uskottiin, että kaikki homot ovat kanoja, jotka ”sipsuttavat ja tipsuttavat” mokkakengät jalassa ja vihreiden takkien liepeet liehuen. Kieltämättä tuntuu perin uskomattomalta, että tällaiset 1800-luvun lopun metropolien alakulttuureissa syntyneet pukeutumiskoodit elivät niin sitkeinä vielä 1900-luvun jälkipuolen Helsingissä.
Muoti ja kauneus
Karin puheet mokkakengissä sipsuttavista kanoista pistävät miettimään, että varsinkin heterojen vaalimat stereotypiat homojen tyylikkyydestä ovat syntyneet paitsi naisten vaatettamisesta myös neitihomojen keikarimaisesta koodipukeutumisesta. Ajatelkaa vaikka sodanjälkeisen Helsingin katukuvaa ja sijoittakaa sinne mies, jolla on Tukholmasta hankittu turkoosi samettihuopahattu! Tyyligurujen mukaan se ei ehkä ollut tyylikäs, koska se yhdisti lakimiesliiton sormuksen, ylioppilaslyyran tai vapaamuurareiden rintaneulan tavoin kantajansa tiettyyn ryhmään. Mutta olihan se muodikas. Homojen oletettu tyylikkyys taitaakin olla lähinnä muodikkuutta, joka taas on Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan lähtökohtaisesti tyylitöntä.
Muodikkuusvaikutelma vain vahvistuu, kun selailee homolehtiä 1960-luvulta eteenpäin: niiden muoti-, kauneus- ja sisustussivut eivät keskity yksilöllisyyteen, vaan avaimet käteen -tyyppisiin julkisivuremontteihin, joissa yksilöllisyys pyritään häivyttämään. Tässä pari esimerkkiä:
Suomen ensimmäisen homolehden 96:n ensimmäisessä numerossa 1/1969 on juttu ”Miehen hoito-ohjelma”, johon on haastateltu hiusten- ja kauneudenhoidon asiantuntijaa, rouva Airi Sulinia. Hiuksista kysyttäessä hän toteaa näin: ”Katsoisin, että mies joka joutuu jatkuvasti edustamaan, tarvitsee peruukin.”
Samaisen Ysikutosen numerossa 1/71 käsitellään kevään rohkeaa ja värikästä muotia ja suorastaan käsketään pitämään pussihihaiset paidat (”purjeet” ovat menneet pois muodista!) housujen päällä. Housujen taas kuuluu ehdottomasti olla ”tämän päivän nuorisolle” suunnitellut Friitalan mokkanahkaiset farmarihousut, joissa kengännauhakiinnitys molemmilla sivuilla.
Z-lehden 3/1997 muotisivuilla muistutetaan melko kryptisesti, että tuhlaajavuosien ja laman jälkeen painotus on asioiden sisimmässä laadussa: ”Poissa ovat rajatut roolit ja tilalla kypsä tietoisuus elämisen monimuotoisuudesta.” Tätä sisintä laatua ja monimuotoisuutta henkivät esimerkiksi pyöröharjattu metallisävyinen takki-housuyhdistelmä (1 500 markkaa), ”kesäisen kaupunkipojan klassisten Havaji-sävyjen uutta tulkintaa” edustava paita (615 markkaa) sekä kulta-teräsyhdistelmäinen Breitling Cosmonaute (noin 18 000 markkaa).
Out-lehden tuoreessa muotinumerossa 3/2016 surraan koko matka pankkiin sitä, että vaikka lähes puolet elämästämme kuluu makuuhuoneessa, ne vastaavat vain harvoin ”kotiemme muiden tilojen esittelykelpoista glamouria”. On siis aika herätä ja sirotella makuuhuoneeseen huomionarvoisia yksityiskohtia, jotta myös sängyssä jo vanhastaan olevat suuren lankatiheyden lakanat pääsisivät oikeuksiinsa. Päräyttävistä yksityiskohdista mainitaan esimerkkeinä Guccin silkkiaamutakki (5 800 $), Calvin Kleinin huopa (1 195 $), La Perlan pyjamatakki (1 784 $), Hermèsin tuoksukynttilä (450 $) ja marmorinen iPhone-laturi (295 $).
Tyylitietoinen mies voi toki poimia mainostajien miellyttämiseksi kuratoiduista tyylivinkeistä ideoita omaan yksilölliseen tyyliinsä, mutta samalla on syytä muistaa Quentin Crispin ja Donald Carrollin sanat:
”– – ennen parran kasvattamista, uuden kampauksen hankkimista, vaatevaraston vaihtamista, urheiluauton ostamista, imukkeen käytön aloittamista tai kotinsa uudelleensisustamista on kysyttävä itseltään, onko aiottu muutos tai lisäys sellainen, että se todella kuvastaa jotakin tekijänsä sisäistä ominaisuutta. Ellei se kuvasta, sitä tullaan pitämään teennäisyytenä. Jos se taas kuvastaa, sitä pidetään sinä mitä se onkin: tyylin uutena jalostusasteena.”
Kloonien hyökkäys
Vaan ketä kiinnostaa tyylikkyys tai edes muodikkuus? Ei ainakaan homoja, jotka näyttävät ainakin ruotsalaiskriitikoiden mukaan nykyään kopiokoneen sylkäisemiltä.
Homokulttuurin tasapäisyyttä suomitaan esimerkiksi Bögjävlar-pamfletissa (2007), johon sisältyy muotitoimittaja Daniel Björkin essee ”I stället för mode (förvirring)”. Björkiä askarruttaa se, että jos homot kerran ovat vaatevirtuooseja, miksi tukholmalaisessa tai göteborgilaisessa homobaarissa näkee vain farkkuja ja t-paitoja tai enintään ”muoti on kuluttamista” -henkisiä brändinousukkaita. Poissaolollaan loistavat ne, joilla on leikkisyyttä ja pokkaa tempaista päälle vaikka YSL:n tunika ja kantaa se kuin mies. Björkin omakohtaisen kokemuksen mukaan tähän on vain yksi syy: jos pukeutumisessa on häivähdyskin riikinkukkoa tai leikkisyyttä, laukaiset toisissa naisellisuustrauman etkä taatusti saa munaa.
Aikamme homomaailmaa hallitsee Björkin mielestä anonyymius, joka on erilaista kuin aiempien vuosikymmenten univormutyyli pumpattuine vartaloineen sekä prätkä-, armeija-, cowboy-, poliisi- ja merimiesvaatteineen. Ne keskittyivät nimittäin miesvartalon seksikkyyden ja homopolitiikan korostamiseen, kun taas nyt suositaan valtavirran heteromiehiltä apinoitua tavistyyliä – sitä, joka meidän piti ennen stailata pimentoon ”sillä silmällä”. Minne hävisi halu erottua? Björk parahtaa.
Samoilla linjoilla on QX-lehden kulttuurikolumnisti Roger Wilson, joka tiivisti aikamme homotyylin taannoin näin (oma käännös):
”Näin Tel Avivin Pridessa toistuvasti tuotteen, joka toi mieleen Star Wars Episodi II:n – siis sen, missä kloonit hyökkäävät. Koko Dizengoff Street oli kuin tank top -outlet tai alennusmyynti, josta kaikki olivat ostaneet samanlaisen tekoparran. Olen pyörinyt monenlaisissa homotapahtumissa, mutta olin onnistunut välttymään kloonifestivaaleilta, siis tähän saakka. – – Homma meni niin överiksi, että aina kun satuin näkemään yhdenkin kunnon muskeli-Maijan, joka oli vetänyt yliannoksen proteiinijauhetta ja steroideja ja muuttunut fantasiahahmoksi, teki mieli kiljaista: ”You go, girl!” Mieluummin muskeliöverit kuin se, että kaikki ovat yhdestä puusta veistettyjä.”
Riikinkukkoja ja normiukkoja
Ruotsalaisten väitteet homojen degeneroitumisesta anonyymeiksi taviksiksi herättävät yhtä ristiriitaisia tuntoja kuin Quentin Crispin ja Donald Carrollin järkkymättömät tyyliteesit.
Mitä sitten, jos valtaosa homoista suosii farkkuja ja t-paitoja ja näyttää tavallisilta tallaajilta? Mitä sitten, jos suosimme merkki- ja fetissivaatteiden kaltaisia univormuja, jotka tekevät meistä kauppatavaran mainostauluja tai kuuluttavat julki yhdenmukaisuutta ominaislaadun sijasta? Mitä sitten, jos olemme enintään tyylittömän muodikkaita?
Ei yhtään mitään. Vaikka homoja pidettäisiin yleisesti tyyliniekkoina, se ei velvoita meitä millään tavalla. Muuten olisimme velvollisia uskomaan myös niitä, jotka pitävät meitä syntisinä, ja keskittymään kutemisen sijasta katumiseen.
Samalla on muistettava, että menneisyyteen pätee sama kuin havaintokykyymme ylipäätään: huomaamme ennen kaikkea ne asiat, jotka eniten silmiin pistävät. On helppoa heittää Oscar Wilde- tai David Hockney -kortti ja huokaista, että homomiehet olivat ennen paljon uskaliaampia ja tyylikkäämpiä. On myös helppoa haksahtaa ajattelemaan, että 1970-luvulla kaikki homomiehet olivat ”miehekkyydessään” ja seksikkyydessään kuin newyorkilaisen Mineshaft-fetissiklubin pukukoodin ilmentymiä (kuvattu teoksessa Greenwich Village – and how it got that way, 1990):
”EI hajuvettä tai parfyymia tai merkkipuseroita. EI pukuja, solmioita, puvunhousuja tai -takkeja. EI rugby-tyylisiä paitoja tai disko-dragia. EI takkeja temmellyskentälle.”
Pukukoodit tulevat ja menevät, mutta yksi on varmaa: vaikka homojen joukossa riittää riikinkukkoja, suurin osa meikäläistä on ja on aina ollut pukeutumiseltaan normiukkoja. Harmaa massa on ehtymätön luonnonvara. Yhtä ehtymättömältä vaikuttaa tarpeemme suosia univormupukeutumista – olipa sitten kyse Abercrombien t-paidoista tai Vuittonin väskyistä. Miehiä haluavina miehinä me haemme samuutta myös pukeutumisessamme, ja himottavien brändien käyttö on samanlaista seksin ja seksuaalisuuden ulkoistamista kuin mitä fairyt harrastivat viime vuosisadan vaihteessa työmiehiä houkutellakseen ja nahkamiehet paljon heidän jälkeensä.
Mielestäni ongelmana ei ole se, jos suuri osa homoista näyttää tavallisilta tallaajilta tai yhdestä puusta veistetyiltä. Ongelmana on se, jos oma asuvalinta tehdään muiden ehdoilla esimerkiksi peläten ”naismaisuutta”, homoleimaa tai valtaväestön suhtautumista. Vielä pahempaa on, jos muilta edellytetään samaa häivytystaktiikkaa.
”Tajusin, että sä olet homo, koska sä olit pukeutunut liian harkitusti”, tunnusti eräs heteromies minulle kotibileiden pikkutunneilla. Otin tämän kultakenkiin, kukkapaitaan ja kananmunankokoisiin kalvosinnappeihini liittyvän kommentin kohteliaisuutena. Samalla tiedostin taas kerran, miksi niin moni valitsee mieluummin farkut ja t-paidan kuin lähtee työstämään omaa homo- tai naisellisuustraumaansa korostamalla sitä. Sitä paitsi korostamalla omaa neitihomouttaan tulee helposti lyöneeksi tietynlaisen leiman myös kaikkiin muihin ympärillä oleviin tuiki tavallisiin, joskin keskinäisiä kesähäitä suunnitteleviin, suomalaisiin miehiin. Miksi muiden pitäisi kärsiä siitä, että eräät ovat päätyneet näyttämään 1900-luvun alkupuolen newyorkilaiselta miesprostituoidulta?
Tulee mieleen eräskin twiitti, jossa toivotin hyvää homo- ja transfobian vastaista päivää ja tehostin sanomaa kuvalla, jossa Tyttökultien Rose ja Blanche olivat värikkäissä trikoissaan intohimoisen tanssin pyörteissä. Suosikointien lisäksi tämä poiki närkästyneen kommentin: ”Miksi muuten kaikki kuvittelevat, että HLBT-asialla on jotain tekemistä huomiotaherättävän pukeutumisen kanssa?”
Yhtä hyvin voisi kysyä näin: ”Miksi muuten joku kuvittelee, että hlbt-asialla ei saisi olla mitään tekemistä huomiota herättävän pukeutumisen kanssa?”
Tässä ollaan iänikuisten jakolinjojen äärellä: pitäisikö erottua vai assimiloitua, paljastaa vai peittää, lisätä camp-kierroksia vai hillitä itseään? Ei ihme, että skootteri tuntuu kerran vuodessa karkaavan käsistä ja Pride-kulkue täyttyy kaikesta sellaisesta, mitä homokulttuurissa ei juuri koskaan muuten näe.
Jatkuva juhlavalaistus
On aika tarttua vielä kerran Quentin Crispin ja Donald Carrollin Tyylikirjaan, joka ortodoksisuudestaan huolimatta tarjoaa lohdun sanoja joka iikalle.
Jos ajattelee tarvitsevansa vaatteita vain kehon peittämiseen tai lämmittämiseen ja keskittyy mieluummin kirjahyllyynsä tai puutarhaansa tai postimerkkeihinsä tai autoihinsa, olisi jo tyyligurujenkin mielestä tavattoman tyylitöntä teeskennellä jotakin ihan muuta. On siis parasta keskittää kaikki huomio sen kultivoimiseen, millainen todella on ihmisenä, ja olla vaikka kahdella jalalla kulkeva versio Babylonin riippuvista puutarhoista.
Jos taas ajattelee tarvitsevansa nimenomaan vaatteita voidakseen olla entistä enemmän oma itsensä, ei kannata antaa edes hlbt-asian estää. Mikäli turkoosinvärinen samettihuopahattu ja jokainen muu vaatekappale peilaa virheettömästi jotain oman luonteen ja persoonallisuuden särmää, se sopii ainakin Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan käyttäjälleen täysin siitä riippumatta, ’käykö’ se jonkin muun niin ikään käyttäjälleen sopivan vaatekappaleen kanssa. Ysärituulipuvun ja Louboutinin korkkarien yhdistelmässä ei siis ole sinänsä mitään vikaa, jos yhdistelmä kertoo totuuden niitä kantavasta miehestä.
Tyyli on nimittäin Crispin ja Carrollin visiossa vapautta kilpailuhenkisyydestä, muodinmukaisuudesta sekä menestymisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Samalla se on vapautta esittää oma yksilöllisyys jatkuvassa juhlavalaistuksessa. Varmemmaksi vakuudeksi he siteeraavat ranskalaista filosofia Henri Bergsonia:
”Olemme vapaita silloin, kun tekomme kumpuavat kokonaispersoonallisuudestamme, kun ne ilmentävät sitä ja muistuttavat sitä samalla vaikeasti määriteltävällä tavalla jolla taideteos toisinaan muistuttaa tekijäänsä.”
Quentin Crisp itse eli teesinsä todeksi jopa siinä määrin, että Sting teki hänestä kappaleen Englishman in New York (1987). Isoäidin viisautta huokuva Crisp nähdään myös kappaleen videossa elävänä esimerkkinä laulun ja samalla Tyylikirjan syvimmästä sanomasta:
”Takes more than combat gear to make a man / takes more than a license for a gun – – it takes a man to suffer ignorance and smile / be yourself no matter what they say.”
