Kastanjoiden kukkiessa – vieraana Juhani Kirpilän hovissa

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/06/kastanjoiden-kukkiessa-vieraana-juhani.html (lisää kuvia täällä)

Kun nousee veräjähissillä töölöläistalon ylimpään kerrokseen ja astuu sisään kattohuoneistoon, tuntuu kuin olisi päätynyt Helvi Hämäläisen sivistyneistöromaanien kadonneeseen maailmaan.

Tervetuloa Taidekoti Kirpilään, joka on reumalääkäri Juhani Kirpilän (1931–1988) lahja meille kaikille. Kirpilän museoidussa kodissa riittää nähtävää, mutta kaltaiseni kieroutuneen kävijän huomio keskittyy ennen kaikkea siihen, mikä jää varjoihin – Kirpilän homouteen.

Henkeä ja ainetta

Taidekoti Kirpilän loputtomalta tuntuva huoneiden helminauha ulottuu juhlaolohuoneesta kirjaston, makuuhuoneen ja ruokasalin kautta arkiolohuoneeseen, joka ei ole lainkaan nimensä veroinen. En nimittäin tunne montakaan, jonka ”arki”olohuonetta koristavat näin kauttaaltaan öljyvärimaalatut seinät.

Suorastaan epätodellisen huoneen Steinway-flyygelin ääreen on helppo kuvitella vaikkapa Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän (1941) Naimi Saarinen – tuo mustan intohimon riuduttama lähes groteski hahmo, joka oli enemmän henkeä kuin ainetta:

”Ja nyt hän istui isot keltaiset kädet helmassa flyygelin jäykistyneen siiven varjossa silmät kiintyneinä hollantilaiseen sitruunaan, jonka mehupisarat ja hedelmäliha olivat niin kirkkaat, ja mansikoihin, joilla ryömi ruskeita, kuultavia muurahaisia. – – Hän laski sormensa koskettimille, ja hänen sormenpäittensä lipuessa niillä kiersi sävel huonetta omituisen uinuvana, ikään kuin sinervänä nauhana, johon hänen sormensa olivat jättäneet himmeitä kysymysmerkkejä. – – Niiden vuosien maisemasta, jotka hän oli ollut yksin, vanhan intohimon muisto sydämessään, tuskallisen uskollisessa lippaassa, oli työ, taiteen ymmärtäminen ja palvominen, ollut hänen ainoa ilonsa. Työ, taide, kauneus, taide, joka kohosi kuin pieni marmorinen kellotorni yksinäisyyden maisemasta ja lähetti kelloistaan hopeisen parven, ikään kuin pienen hopeisen kelloketjun kaikkeen maailman ihmisten lohduttajaksi ja parantajaksi.”

Tämän valtavan kattohuoneiston omistaja Juhani Kirpilä oli hänkin Naimi Saarisen tavoin hengen jättiläinen. Kuinka muuten kukaan kykenisi kokoamaan näin omaleimaista taidekokoelmaa ja vieläpä testamenttaamaan sen Suomen Kulttuurirahastolle ”ihmisten lohduttajaksi ja parantajaksi”? Naimista poiketen Kirpilä oli tosin jättiläinen muutenkin; elämänsä loppupuolella hän oli kuulemma 190-senttinen ja yli 150-kiloinen jässikkä.

Monta miestä

Juhani Kirpilän komeaan varteen mahtui monta miestä. Taidekoti Kirpilä -kirjasta (1998) voi lukea, että hän oli saksalais-savolais-karjalaisen perheen ainoa lapsi, josta tuli isänsä tavoin lääkäri. Hän oli myös taitava talousmies, mikä takasi omaisuuden ja taidekokoelman karttumisen sekä elämän ehtymättömistä antimista nauttimisen kulinaristina ja maailmanmatkailijana. Välähdyksiä kaikesta tästä Kirpilä tarjosi Kauneus ja terveys -lehden ”koirattomana, kissattomana ja vaimottomana” pakinoitsijana.

Oli kuitenkin vielä yksi Juhani, joka jää Taidekoti Kirpilän julkaisuissa ja esimerkiksi Kansallisbiografian Kirpilä-artikkelissa (1999) piiloon rivien väliin: hersyvä homoherra, joka piti täällä Hesperiankatu 7:ssä hoviaan. Hovi-sana ei ole omaa liioitteluani, vaan sitä käytettiin jo Vantaan kaupunginmuseon Sateenkaari-Suomi-näyttelyssä (2007). Siinä Juhani Kirpilän koti mainittiin esimerkkinä homoseurapiireistä, jotka kukoistivat varakkaan väen yksityiskodeissa proosallisten puistojen sijasta.

Enää Taidekoti Kirpilässä eivät hoviherrat homostele, ja tätä kuvastaa hyvin se, että Kirpilän entisestä makuuhuoneesta on poistettu sänky kokonaan. Ratkaisu on epäilemättä logistinen, mutta samalla johdonmukainen. Taidekodin julkaisuissa ja opastuksissa puhutaan vain hienotunteisesti ”elämänkumppanista”, jonka kanssa Kirpilä tähän huoneistoon muutti vuonna 1979. Kysyttäessä ystävällinen opas kertoi, että kumppanin nimi oli ”Kalle”.

Herää kysymys, miksi Juhani Kirpilän hovi on nyt niin homoton? Onko ratkaisulla haluttu kunnioittaa Kirpilän luonteen pidättyvää ja ujohkoa puolta, joka oli vastapainona hänen seurallisuudelleen? Vai kuvastaako ratkaisu kenties Kirpilän omaa tapaa peitellä homouttaan julkisuudessa? Onko museossa yksinkertaisesti haluttu mennä taide edellä ja välttää leimautumista ”homomuseoksi”?

Mene ja tiedä, mutta Kirpilä eli ja kuoli aikana, jolloin homous oli kansakunnan kaapissa eikä sen päällä, ja Taidekoti Kirpilä on tämän ajan kuva. Taideaarteiden lisäksi se tarjoaa siten myös museaalista arvomaailmaa, jossa Juhani Kirpilän homous on lähinnä julkinen salaisuus. Vaikenemisella on toki oma viehätyksensä tänä avoimuuden aikana, koska se houkuttaa tirkistelyyn, haluun kaivaa koko Jussi esiin rivien välistä ja taulujen takaa.

Heterotakuu

Kodistaan kadonnutta Kirpilää voi etsiä ainakin lukemalla hänen pakinoitaan, joita ilmestyi Kauneus ja terveys -lehdessä yli 300 kappaletta vuosina 1962–1988. Kymmenen ensimmäistä vuotta Kirpilä kirjoitti Ohimennen-palstaansa nimettömänä ja sen jälkeen omana itsenään. Itse olen toistaiseksi lukenut vain Matti Suurpään toimittamassa Ohimennen-pakinavalikoimassa (2006) julkaistut kirjoitukset, joten keskityn tässä niihin.

Pakinoissa pääsee ääneen ilmeisen konservatiivisen maailmankuvan omaksunut mies, joka laukoo ”lukijattarilleen” suorasukaisia mielipiteitä naisen asemasta, vanhustenhuollosta, holtittomasti lisääntyvien sterilisoinnista, opiskelijanuorison sivistymättömyydestä ynnä nykytaiteesta ”lankulle maalattuine hikisine rintaliiveineen”. Kokonaisuuden pelastaa kuitenkin kerta kerran jälkeen Kirpilän erinomainen huumorintaju.

Homoseksuaalisuus mainitaan valikoiman pakinoissa nimeltä vain kerran, ja tästä vuonna 1967 julkaistusta kirjoituksesta paistaa pirullisuuteen verhottu tuohtumus kirkon vanhakantaisuutta kohtaan:

”Useimpien hiippakuntien piispat julkaisivat tuonnottain jossakin määrin kummallisen paimenkirjeen. Siinä esitettiin muutamia omalaatuisia toteamuksia, joiden mukaan mm. homoseksuaalisuus on sekä sairaus että synti (ynnä yhteiskunnan mielestä vielä rikos), mikä yhdistelmä synti-sairaus nostatti lääketieteellistä mieltäni. Mutta oli kirjassa jotakin hyvääkin. Itsetyydytyksen ei enää ilmoitettu oikopäätä johtavan helvettiin, vaan se – tosin häpeillen – todettiin olosuhteiden pakosta melko yleiseksi korvikekeinoksi. Ja syntyvyyden säännöstelystä todettiin, että se ehkä ja kenties joskus vastaisuudessa saattaa tulla aiheelliseksi ja hyväksytyksi.”

Sairaus ei voi olla synti, Kirpilä viestittää kiistämättä kuitenkaan itse sairautta, joka toki vielä tuolloin oli sairausluokituksessa. Samalla hän suomii kirkon kyvyttömyyttä ymmärtää aikojen muuttumista ja siunailee ihmisten holtitonta lisääntymistä. Varmuuden vuoksi hän antaa itselleen vielä heterotakuun pohtimalla omia viettiyllykkeitään:

”Kyllähän minäkin, jos joskus kesällä pellon pientareella satun tapaamaan neidon punapaulan, tunnen vastustamatonta halua pyöräyttää puolukan, mutta silti tunnen asian sopimattomaksi ja jopa vanhanaikaisen moraalikäsityksemme vastaiseksi – mutta eikö tätä vastuuntuntoa odottaisi aviopareiltakin.”

Lukijattarille luotua heteromielikuvaa vahvistaa myös vuonna 1969 julkaistu Puolan-matkan kuvaus, jossa Kirpilä kertoo kokemistaan intiimistä hetkistä paikallisen ”daamin” kanssa. Arvailuksi jää, oliko Kirpilällä tähän aikaan myös naissuhteita, vai oliko daami sittenkin herra:

”Varsovassa olin eräänä iltana joutunut ns. romanttiseen tilanteeseen divaanin äärellä, kun kesken kaiken radiosta alkoi kuulua Maamme-laulu. Kangasniemi oli voittanut kultamitalinsa. Mietin, pitäisiköhän tässä kokonaan nousta seisomaan vai riittääkö kun… – hys nyt, ei olla tuhmia.”

Sillä silmällä

Varsinkin Kirpilän monista matkajutuista on havaittavissa merkkejä homoseksuaalisesta ”katseesta”, tavasta havainnoida maailmaa: milloin hän erikseen mainitsee lentokoneen ”shortsihousuiset stuertit”, milloin madagaskarilaisen museon ”kuninkaalliset kultaiset ympärileikkausinstrumentit” ja herkuttelee vielä seremonian yksityiskohdilla esinahan mutusteluineen kaikkineen. Tästä päästääkin sonninkiveksiin, joita Kirpilä ahmi ”ilman mitään moraalisia estoja” kreikkalaisen lempisaarensa kantatavernassa. Vaiheikkaasta Sansibarin-matkasta hän puolestaan mainitsee erikseen hotellin baarissa olleet ”molempaa sukupuolta olevat tiluliluliit, jotka sinä em. hämärähetkenä kovasti tekivät itseään tykö”.

Myöhempien pakinoiden kielenkäyttö on välillä suorasukaisen seksuaalista orkkuineen, stondiksineen ja kaksimielisyyksineen, kuten tässä vuonna 1980 julkaistussa kirjoituksessa: ”Astumisella on tunnetusti ainakin kaksi merkitystä, mutta nyt kaipasin sitä jaloin alaslaskeutumista tarkoittavaa.”

Samaisessa pakinassa otetaan lähituntumaa jopa Kirpilän takamukseen ja etumukseen:

”– – vessan istuinrengas oli ohuinta mahdollista muovia ja runsaahkon peräpeilini yksi poimu nipistyi siihen väliin niin että minulta perkeleen lisäksi pääsi pieni huuto. – – Käännyin valtaistuimella toiselle kankulle, jolloin nipistys loppui, mutta ilmeni komplikaatio nro 2. En mitenkään halua kehuskella ulottuvuuksillani, varsinkin kun ne ovat ensisijaisesti asettuneet aivan vääriin kohtiin, mutta nyt ei auttanut muu kuin todeta, että ne lähinnä aivan tavallisen kokoiset kelluivat kääntymisen seurauksena vessan pöntön vedessä. – – Istuin siis kirkonkylän hotellin lavuaarin alla olevalla vessalla pallit kelluen.”

Ohimennen-pakinavalikoiman teksteistä ei voi suoraan päätellä Kirpilän homoutta. Päinvastoin niistä löytyy automaattista hetero-olettamaa vahvistavia tarinoita, joskin tekstien ajoittaista seksuaalista suorasukaisuutta voidaan pitää eräänlaisena kätketyn korostamisena. Kirpilän itseironinen ja monimielinen tapa havainnoida maailmaa mahdollistaa kuitenkin sen, että homolukija löytää kirjoituksista ainakin haluamansa. Tästä on esimerkkinä Kirpilän uuvuttava Louvre-kokemus vuodelta 1987:

”Veistoskokoelmat todistavat erinomaisesta anatomian hallinnasta, mutta muuten ei loputon kavalkaadi alastomia figuureja milloin oikea, milloin vasen käsi pimpsan päällä enää oikein jaksanut värähdyttää.”

Makuuhuoneen miehet

Kirpilän kääntöpuolta voi etsiä pakinoiden lisäksi myös taideteoksista, joita hän kotiinsa hankki. Taidekoti Kirpilä -kirjassa mainitaan nimittäin, että Kirpilä osti kokoelmansa jokaisen teoksen täysin omien mieltymystensä mukaisesti asiantuntijoita kuulematta. On siis perusteltua olettaa, että Kirpilän homous on yksi tärkeä avain hänen taidevalintojensa ymmärtämiseen. Jos tämä puoli jätetään huomiotta, jäljelle jää toki teosten tarina osana taidehistoriaa, mutta niiden tarina osana Juhani Kirpilän kokoelmaa jää torsoksi.

Hyvä esimerkki tästä on Taidekoti Kirpilän nettisivuilta löytyvä analyysi Magnus Enckellin teoksesta Veljesvala (1912). En ollenkaan epäile, etteikö teos voisi näyttäytyä ”venäläisvastaisena poliittisena allegoriana”. Kirpilän kokoelman kannalta mielekkäämpi tulokulma on kuitenkin se, että homokeräilijä osti tässä homotaiteilijan teoksen, jossa kolme nuorukaista lyö luonnon helmassa kätensä yhteen ”veljesvalan” merkiksi. Kun otetaan huomioon se, että nuorukaiset vannovat yhteenkuuluvuuttaan alasti, homo-ostaja ja -katsoja ei todellakaan ajattele ensimmäisenä suurta ja mahtavaa äiti-Venäjää.

Kirpilälle uskollisena sivuutan siis seuraavassa kaikki taidehistorian asiantuntijat ja tarkastelen museon antia puhtaasti (eli likaisesti) homomiehen näkökulmasta kirpilämäisestä kaksimielisyydestä tinkimättä. Eli siirrytään suoraan makuuhuoneeseen, joka myös muotokuvahuoneena tunnetaan!

Juhani Kirpilän taidekokoelmassa on runsaat viisisataa teosta, joista kolmasosa on muotokuvia. Taidekoti Kirpilä -kirjassa niiden sanotaan kertovan Kirpilän ehtymättömästä kiinnostuksesta ihmiseen. Itse puhuisin pikemmin ehtymättömästä kiinnostuksesta miehiin – he nimittäin dominoivat teosluetteloa täysin. Jos naishahmoja on laskujeni mukaan noin 80 teoksessa, miehiä on jopa 220 teoksessa.

Naisia ja miehiä esittävät teokset eroavat toisistaan myös tyyliltään. Naiset ovat usein äitejä tai alastonkuvien kasvottomia ”willendorfin venuksia”, jotka ovat enemmän hedelmällisyyden jumalattaria kuin seksin ylipapittaria. Miesaiheisista teoksista taas erottuvat herkät tai haastavat hattuherrat sekä kestämättömän kuumat kollit, jotka uhkuvat nuoren miehen seksikkyyttä.

Muotokuvat täyttivät jo Kirpilän aikana hänen makuuhuoneensa lattiasta kattoon. Opas hieman kummasteli ratkaisua, mutta pidän tätä lähinnä osoituksena Kirpilän hyvästä huumorintajusta – saattoihan hän kehuskella hovilleen sillä, miten hänen makuuhuoneessaan oli miehiä päällekkäin lattiasta kattoon.

Muotokuvahuone tuo myös yllättäen mieleen Tom of Finlandin leikekirjat, joihin voi tutustua Taidehallin The pleasure of play -näyttelyssä. Ne olivat Tompalle inspiraation lähde sekä ilmeistä wank bank -aineistoa, ja ehkä myös Kirpilän ”leikekirja” heijasteli hänen miesmakuaan tarjoten taidenautintojen lisäksi eroottista värinää. Omaa miesmakuani se ainakin heijastaa oikein hyvin, thank you very much!

Eroottisuudessaan erityisen kutkuttava on Marcus Collinin pastelli Rautatievaunussa (1930), jossa nähdään supisuomalaisen komea Elovena-mies. Taitaa olla kesä ja vaunussa kuuma, koska miehen pellavapaita on hieman auki. Junan monotoninen jyske on vaivuttanut komistuksen uneen, ja hän on siten alttiina ulkopuolisten katseille.

Yleensähän mies ei voi tuijotella toista miestä miten sattuu julkisessa tilassa, vaikka toinen olisi kuinka vetovoimainen. Nukkuvaa miestä voi kuitenkin silmäillä pidäkkeettömästi sovinnaisuussäännöistä piittaamatta, ja juuri tämä luo Rautatievaunussa-teoksen intiimin tunnelman. Taulun katsojasta tulee ikään kuin vastapäinen voyeuristi, joka voi ahmia komistuksen piirteitä ja antaa katseen lipua kosketuksen lailla kasvoista avonaiseen kaula-aukkoon ja edelleen sinne, minne itse taulu ei yllä.

Oppaan mukaan tämä oli Juhani Kirpilän lempityö, jota hän saattoi tuijottaa pitkiä aikoja. En epäile hetkeäkään. Konduktööri, eihän vielä olla perillä?

Suorastaan sietämättömän seksikäs on myös arkiolohuoneen paraatityö: Magnus Enckellin Alaston nuori mies (n. 1920-luku). Tässä oman miesmakuni prototyypissä nähdään lihaksensa työllä eikä taljalla kasvattanut vaalea viettelijä nojailemassa puuhun metsän siimeksessä. Vieno karvoitus ohjaa katseen suoraan kaikkein pyhimpään, jonka peittona on vain ohut kangaskaistale. Sen läpi erottuva paimensauva suorastaan kutsuu tiiraamaan Enckellin ”siveltimenjälkeä” vielä vähän lähempää. Tähänkin Juhani Kirpilän taidehankintaan on helppo yhtyä.

Elämäntaiteilijat

Vaan ei kaikki ole pelkkää kiimaa ja kiherrystä edes homonäkökulmasta. Kieron Kirpilä-kierroksen koskettavin parivaljakko löytyy arkiolohuoneesta, jonka taffelipianon yläpuolelta on ripustettu kaksi Ilmari Nylundin öljyvärityötä: Nuori mies ja Miehen muotokuva (1982). Vasemmanpuoleisen kuvan nuori mies istuu jakkaralla koulukuvamaisesti tukka otsalle kammattuna, kauluspaita ylös asti napitettuna ja kädet suojaavasti jalkovälissä. Iho on harmaahko ja ilme arka – ikään kuin poika kysyisi, onko näin hyvä. Oikeanpuoleisen maalauksen mies puolestaan huokuu keikarin itsevarmuutta: iho on ruskettunut, paita auki napaan asti ja istuma-asento suorastaan feminiininen: jalat ristissä siten, että takamus työntyy tyrkylle. Täysin blasé-ilme sanoo kaiken: ”Show me what you got!”

Maalausten koskettavuus syntyy niiden sijainnista pianon päällä olevien perhevalokuvien yläpuolella. Tuntuu kuin valokuvat kertoisivat Kirpilästä CV-kelpoisen kasvutarinan, kun taas maalaukset kertovat kasvusta ja vapautumisesta nimenomaan (homo)miehenä. Oman ulottuvuutensa maalauksiin tuo pojan ja miehen takana näkyvä maalaamaton kangas – kuin tyhjä taulu, jolle he alati elämäänsä maalaavat niin kuin jokainen meistä maalaa omaansa. Toiset tekevät sen varovaisin, toiset rohkein vedoin, toiset säästävät värejä, toiset tuhlaavat niitä. Juhani Kirpilä kuului mitä ilmeisimmin jälkimmäisiin, ja hyvä niin, sillä hän eli vain 56-vuotiaaksi.

Kastanjoiden kukkiessa

Juhani Kirpilän museoitu kulttuurikoti on Helsingin ihastuttavimpia museoita ja käyntikohteita ylipäätään. Se tarjoaa meno-paluulipun parempiin piireihin Töölön kattojen ylle ja helminauhallisen huoneita, joissa kuuluu nykyisin enemmän kuiskauksia kuin huutoja. Taidekoti Kirpilän tuntee niin valitettavan harva, että se on jo itsessään samanlainen julkinen salaisuus kuin Juhani Kirpilän homous tuntuu olevan.

Kirpilän yllä leijuvan salaperäisyyden verhon vuoksi hänen kotinsa, kokoelmansa ja julkisuuskuvansa välillä tuntuu olevan iso epäsuhta. Tätä kuvastaa hyvin museossa samaan aikaan olleiden hurmaavien leidien kommentti minulle: ”Tämä paikka sopisi enemmän sinun kodiksesi kuin tuon valokuvassa näkyvän miehen kodiksi. Kuka hän oikein oli?”

Kun Hesperian esplanadin hevoskastanjat kukkivat touko–kesäkuussa, Juhani Kirpilällä oli tapana järjestää hovilleen suuret kastanjankukkajuhlat. Nyt toivon vain, että myös Taidekoti Kirpilässä juhlittaisiin ylpeänä Juhani Kirpilän koko perintöä, jotta hän tulisi näkyviin kokonaisena ja kotinsa näköisenä ihmisenä.

Museo voisi ottaa mallia esimerkiksi queer-henkisistä opastetuista kierroksista, joita Ateneum ja Sinebrychoffin taidemuseo ovat viime vuosina järjestäneet Pride-viikolla. Queer-näkökulma olisi hyvä huomioida myös teosesittelyissä ja taidekodin tulevissa julkaisuissa. Tarvitaan vain Harri Kalha tai Juha-Heikki Tihinen puhumaan ja kirjoittamaan, niin avot!

Upeiden kaupunkinäkymien, hienon huoneiston ja ainutlaatuisten teosten lisäksi Taidekoti Kirpilällä on nimittäin tarjota jotakin, mitä muilla museoilla ei ole: uniikki tarina omistajastaan, joka oli itse homo ja valitsi myös taidetta sen mukaisesti.