Mietinkin miksi mulla on näin ahdas olo, tiivis jotenkin. Ja väsy.

Kun oppisi joskus. Olla menemättä niin syvälle kaikkeen. Mutta mussa on kai sellainen vamma että se on vaikeaa, vaikempaa kuin sen kuuluisi. Että rajoja on vaikea vetää, minkään väliin. Lähes huomaamatta ne saattaa hämärtyä ja se on pelottavaa vähän.

Onkohan niin että mitä vaurioituneempi, sen vaikeampaa on pysyä niillä siivillä. Syvälle näkeminen on lahja ja vamma. Miten ne pysyisi tasapainossa, miten minä pysyn? Luulen että enemmän kuin uskoin on oltava itselleen kuulolla ja edettävä hitaammin. Se mihin muut pystyvät ei ole se mihin minun on taivuttava. Oppiakseen on ilmeisesti miljoona kertaa erehdyttävä. Räpiköidä niinkuin siinä unessa.