MikaMikaMaa

Meille tuli joulu!

Ei viekkaudella eikä vääryydellä, vaan ihan suunnitellusti. Ja itse asiassa jo viime perjantaina. Glögin ja piparkakkujen saattelemana sytytimme upouuden joulutähden olohuoneen erkkeriimme. Se oli oikein hieno.

Vain yksi asia puuttui.

Talvi.

Minne ihmeeseen talvi on oikein kadonnut? Ulkona on seitsemän astetta lämmintä ja sunnuntaisella päiväkävelyllä näimme maassa mönkivän leppäkertun. Joulukuussa! Kun Helsingissäkin pitäisi vähintään kahlata sohjossa niin ei – ovat kuulemma avanneet Vuosaaren golf-kentänkin uudelleen. Joulukuussa!

Ilmaston lämpenemisestä huolestuneena olen alkanut tarmokkaasti pienentää perheemme ekologista jalanjälkeä. Haluan sen nimittäin mahtuvan uuteen autoomme.

Haluan meille Jeepin!

Tosin, koska minä en aja autoa ja mieheni ei ole innostunut autonvaihdosta – eikä varsinkaan järjettömästä Jeepistä – taidan jäädä ilman peniksenpidennystäni. Onneksi mieheni vilautti toista mahdollisuutta. Hän näytti vihdoinkin, monen vuoden vihjailun ja vokottelun jälkeen haalean vihreää valoa yhteiselle asunnonhankinnalle.

Voi iik ja kääk! Voisiko meistä tulla oikeasti avopari? Yhteisen asuntolainan onnellisia omistajia? Pankkilainan vankeja ja keskiluokkaisuuden keulakuvia?

Mitä sitä ihminen voi muuta joululahjaksi toivoa.

Paitsi tietenkin 600 gramman rasian Fazerin suklaakonvehteja ja Karin Slaughterin kirjan Merkitty.

Ja kyllä. Tuo oli vihje. Tontut kuitenkin lukevat tätä blogia.

Ja kait muutama pukkikin?

***

Blogin päivän biisi: Quincy Jones: Summer In The City

Vielä jokunen vuosi sitten 1.12. vietettiin kansainvälistä Aids-päivää näkyvästi. Homokapakoissa oli aiheeseen liittyvää ohjelmaa, Aids-tukikeskuksen katupartiot jakoivat kondomeja sekä punaisia aids-nauhoja ja televisiossa oli runsaasti aiheelle omistettuja ohjelmia.

Tänään en nähnyt ainuttakaan rahaa keräävää ja kondomeja jakavaa katupartiota.

Ei ihme, että HIV-tartuntojen määrä saavuttaa Suomessa tänä vuonna ennätyksen.

Kun hivistä on tullut hoidettava, on näköjään suurin mielenkiintokin kadonnut. Kukapa tuosta homojen ja narkkareiden taudista jaksaa enää mesota.

Toista se oli 80- ja 90-luvulla. Koskettavin muisto itselläni on Philadelphia-elokuvan kutsuvierasnäytöksestä, jonka tuotot ohjattiin Aids-tukikeskukselle. Se oli todella koskettava, osin jopa masentava tilaisuus. Päällimmäisenä muistona on takanani istunut, aidsia sairastanut mies, joka itki vuolaasti elokuvan loppumetrit.

Niin itkimme me muutkin, mutta tuon miehen sydäntä särkevä nyyhkytys on jäänyt ikuisesti mieleeni. En olekaan voinut katsoa elokuvaa enää uudelleen. Niin vahvasti tuo murheellinen muisto on mielessäni.

Nykyteineille ja parikymppisille noiden aikojen tunnelmia on vaikea kuvailla, mutta onneksi on netti! Hyvä, melkeinpä erinomainen, dokumentti aidsista, eritoten taudin löytymisestä 1981 ja paniikista 80-luvulla, löytyy osoitteesta www.pbs.org/wgbh/pages/frontline/aids/view/. Dokumentti on jaettu useaan osaan, itseäni kiinnostavat juuri nuo alkuvuodet ja homoliikkeen vahva toiminta 80-luvulla. Lisäksi osoitteesta http://www.cdc.gov/hiv/resources/reports/mmwr/pdf/mmwr05jun81.pdf löytyy ensimmäinen virallinen lääketieteellinen viite aidsiin. Tästä se kaikki alkoi kesäkuussa 1981.

Blogin päivän biisissä on siinäkin aids-teema, vaikka iloista discoilua onkin. Säveltäjä Patrick Cowley oli ensimmäisiä tunnetumpia aidsiin kuolleita 1982, laulaja Sylvester kuoli aidsiin myöhemmin 80-luvulla ja kappaleen julkaisseen levy-yhtiön johtaja kuoli aidsiin 90-luvun alussa.

Uskomattomia lahjakkuuksia. Valtavia menetyksiä.

Miten paljon aids onkaan meiltä vienyt?

***

Blogin aids-päivän biisi: Sylvester: Menergy

YleX juorusi eilen, että uusi Bond, Daniel Craig, haluaa seuraavaan Bond-elokuvaan homokohtauksen ja on valmis paljastamaan koko vartensa valkokankaalla.

Toisaalla eilisessä OHO-lehdessä M:ää Bondissa näyttelevä Judi Dench tunnusti nähneensä Daniel Craigin peniksen tämän vaihtaessa vaatteita kuvauspaikalla.

”Se oli oikea jättiläinen!”

Jos nämä kaksi asiaa, ”koko varsi” ja ”oikea jättiläinen”, yhdistyvät seuraavassa Bondissa, olen ensimmäisenä eturivissä!

Muuttuuko 007 022:ksi?

Vai peräti 023:ksi?

Elämän täytyy olla todella tylsää, jos on aikaa miettiä tällaisia.

Ja ihmisen täytyy olla todella tyhmä, jos vielä tunnustaa miettivänsä tällaisia.

En olekaan Bondi. Olen blondi.

***

Blogin päivän Bondibiisi: Carola: Ei aina käy niin kuin haaveillaan

Jos viime yönä kuollutta Aleksandr Litvinenkoa on uskomista, niin näin tänään murhaajan. Ihan tässä kotikadullani! Siellä se murhamies istui mustan auton takapenkillä, aivan kuten rikolliset tapaavat. Tappajaa saattoi peräti parinkymmenen auton letka ja helikopterikin pörräsi murhamiehen perässä.

Vladimir Putinhan se siinä meni.

Museon kautta kotiinsa.

Saikin lähteä.

Tekee pahaa seurata, mitä rajan takana tapahtuu. Eikä vain Venäjällä vaan myös Baltian maissa. Viime aikoina luodista - tai myrkystä - ovat saaneet niin hallitusta arvostelevat kuin ulkomaalaiset opiskelijat tai homomiehet.

Mietipä sinä homo siinä. Sinua vihataan. Sinua saa pahoinpidellä. Sinut voidaan tappaa.

2000-luvulla. Ihan tuossa naapurissa. 90 minuutin laivamatkan päässä.

Amnesty luovutti tällä viikolla vetoomuksen Matti Vanhaselle, jotta hän ottaisi ihmisoikeuskysymykset esille Putinin kanssa käydyissä neuvotteluissa.

Vetoomuksen oli allekirjoittanut 12.200 ihmistä.

Keitäköhän ne 12.199 muuta olivat?

***

Blogin päivän biisi: Uuden ajan kynnyksellä – Laulu Anna Politkovskajalle.
http://www.voima.fi/content/view/full/1866

Mikä mainio päivä tänään olikaan!

Sain Calvin Kleinin tuoksun puoleen hintaan, sain hyviä uutisia työpaikalla, sain uuden sydäntäni lähellä olevan asiakkuuden, sain shampanjaa iltapäivällä, sain ihanan höpöhöpö-tekstarin nousuhumalaiselta mieheltäni.

Voihan nenä.

Ja kaikki tämä kauheassa kankkusessa.

Päätimme parin työkaverini kanssa jättää eiliset iltakemut väliin ja lähteä ex tempore –olusille lähikapakkaan. Ilta eteni mukavasti tutulla kaavalla; kehuimme itsemme ja haukuimme muut. Ihanan terapeuttista. Myöhemmin, muutaman mutkan kautta, paljastin kirjoittavani blogia. Työkaverini hämmästelivät, että miten voi kirjoittaa blogia, josta on sensuroinut työelämänsä lähes kokonaan pois.

Niinpä.

Ei tämä aina helppoa olekaan, sillä arkisin 95 % kaikesta kirjoittamisen arvoisesta tapahtuu töissä.

Siksi kirjoitan blogia lähinnä viikonloppuisin.

Minulta tivattiin myös syytä, miksi teen elämästäni julkista.

Siihen on helppo vastata.

Koko blogihullutukseni sai alkunsa Ranneliikkeessä olleista kirjoituksista ja muutamista muista keväällä vielä aktiivisista blogeista. Niin paljon ahdistusta, tuskaa ja masennuslääkkeitä. Mietin, että onko homojen elämä todella näin vaikeaa? Mitä, kun joku juuri itsensä oivaltanut surffaa Ranneliikkeeseen ja joka paikassa on pelkkää synkeyttä ja myrskyävää yötä? Niinpä ajattelin tasapainottaa tilannetta tavallisen tylsällä elämälläni. Että jos vaikka chattiromanssi kariutuikin kiville, kaappius masentaa mielen ja muutenkin kaikki-miehet-on-sikoja, niin hei.

Kaikesta siitä voi selvitä.

Päätyäkseen tylsäksi keski-ikäiseksi homomieheksi.

Mikä ihana tulevaisuudenkuva.

Jos ei aikaisemmin masentanut, niin tämä tulevaisuudenkuva vetää kyllä olon tosi apeaksi.

Blogini taitaakin toimia juuri päinvastoin kuin ajattelin?

***

Blogin yön masennusbiisi: Depeche Mode: Blasphemous Rumours (LP mix)

”Olen pullea keski-ikäinen mies, jolla on laiskanpulskea penis.”

Näin totesin miehelleni katsellessani itseäni suihkun jälkeen peilistä.

Syy tähän itsetutkiskeluun oli pelivuoro tuossa lähihallissa. Pukuhuoneessa joutuu väkisin näkemään muutamankin ulokkeen sekä vähäasuisen mieskropan ja automaattisestihan sitä alkaa verrata itseään muihin. Pippeleitä oli kaikenlaisia ja kroppiakin joka junaan.

Hauskaa oli myös seurata perjantai-illan cruisailua. Tajuavatkohan heteromiehet ollenkaan, minkälaista silmäilyä siellä oikein harrastetaan?

Olikohan siellä yhtään heteromiestä? Ainakin oma tutkani reagoi jokaisen pipp… miehen kohdalla.

Illemmalla ajatukseni matkasivat pippeleistä työpaikalle. Todella surkastuttavaa. Firmassamme on tällä hetkellä melkoinen meininki ja tekstailimme työkaverini kanssa selviytymiskeinoja. Onneksi lähimmät työkaverini ovat niin mainioita tyyppejä, että tämänhetkisenkin kauheuden keskellä jaksanee jotenkin eteenpäin. Siirtyminen toiseen firmaan olisi nyt oiva ratkaisu, mutta valitettavasti työmarkkinat alallani ovat pienemmät kuin eräänkin pullean keski-ikäisen pippeli.

Siis todella pienet.

Kai tässä pitäisi alkaa markkinoida itseään, uudelleenverkostoitua ja ottaa röyhkeästi yhteyttä muihin firmoihin.

Suoraan sanottuna v**uttaa.

Raskaasti.

***

Blogin yön biisi: Coldplay: Clocks

Tuossa jokunen bloggaus sitten mietin isäni kantaa homoparien kirkossa siunaamiseen. Hän kun on ehdolla seurakuntavaaleissa ja oli joutunut vastaamaan aihetta käsitelleeseen kysymykseen.

Nyt tiedän isäni kannan.

Hän kannattaa homoparien siunaamista kirkossa. Piti kysymystä vieläpä tärkeänä ja oli kaiken lisäksi perustellut hienosti vastauksensa.

En ollut yllättynyt. Ehkä vähän helpottunut. Kyseessä on kuitenkin eläkkeellä oleva espoolainen kokolihaa syövä porvarimies.

Ehkä yllättyneitä ovat jotkut isäni tuttavat. Ne rotary-klubilaiset sekä ne, joille homot ovat vain ”kikattavia seksuaalivähemmistöjä”.

Minulla on hieno isä.

Pitäisiköhän minun joskus kertoa se hänelle?

***

Blogin yön biisi: Depeche Mode: Personal Jesus (Holier Than Thou Approach)

Ihan väsähtänyt olo. Ei jaksa innostua mistään. Vetämätön, saamaton, apaattinen olo. Blogikin on jäänyt ihan heitteille.

Se on varmasti tämä pimeä vuodenaika, onhan?

Toinen vaihtoehto on uudelleen alkanut poikamieselämäni. Näinkö tylsää se olikin? Mies on nimittäin – vihdoinkin – aloittanut työt ja vielä toisella paikkakunnalla, joten saan viettää joka toisen viikon ihan itsekseni. Tähän asti olen maannut lähinnä sohvalla tai rippaillut levyjä iTunesiin.

Tosi sähäkkää sinkkuelämää.

Parisuhteeseen muutos on ensimmäisen viikon perusteella tehnyt yllättäen vain hyvää. Ihanan teinimäistä lepertelyä puhelimessa ja ylenpalttista halailua & pussailua jälleen tavatessamme. Aivan kuin kesällä, kun matkasimme viikon lemmenlaivallamme Saimaalla.

Niin, ja sama lemmenlaiva on nyt varattu myös ensi kesälle!

Hesari tosin kertoi, että sisävesillä sattuneissa onnettomuuksissa suurin syy on harrastajamainen kansihenkilöstö tai päällikön seurustelu henkilökunnan kanssa.

Saas nähdä, minkälainen haveri meille sattuu. Ei, että kansihenkilöstö (minä!) olisi harrastelijamaista, vaan siksi, että käsittääkseni seurustelen päällikön kanssa.

Tuntuu jopa siltä, että vahvemmin kuin koskaan.

Voihan nenä. Olenko mä rakastamisen sijasta taas rakastunut siihen? Mä en kestä, iiik.

Myiköhän H&M jo loppuun ne Viktor&Rolf-hääpuvut?

***

Blogin päivän biisi: Jamiroquai: Love Foolosophy (Knee Deep Remix)

Koin eilen järkytyksen.

Olin maannut koko päivän kotona (teko)sairaana ja päätin pyytää miestäni tuomaan jotain hyvää. Niinpä laitoin hänelle tekstiviestin, jossa toivon seuraavaa: ”Mansikka-Napakymppi, joku herkkujuusto, rypäleitä, leikkele aamuksi.

No, mies tuli parin tunnin kuluttua kotiin ja toi kaiken edellä mainitun.

Ihanaa!

Meni toiset pari tuntia ja mieheni huomasi kännykkään tulleen viestin, Se oli minulta ja sisälsi em. ostoslistan. HÄN LUKI VIESTINI ENSIMMÄISTÄ KERTAA! Siitä huolimatta oli ostanut tarkalleen, mitä pyysin. Jopa sen Napakympin, sen mansikanmakuisen!

Joko ajattelemme todella samalla tavalla.

Tai sitten olen kouluttanut mieheni todella hyvin.

Joko olemme kuin vakka ja kansi.

Tai sitten olen todellinen kusipää.

***

Blogin päivän biisi: Stereo MC´s: Connected

Olin tänään flunssan takia poissa töistä. Niinpä minulla oli koko päivä aikaa ajatella syntejä syviä. Pitkällisten pohdintojen jälkeen tulin mm. siihen tulokseen, että miesparien yleistyessä – yhä useampia rekkareita, yhä useampia avoimesti eläviä pareja, yhä useampia seniorivuosia viettäviä pariskuntia – homojen käyttämän termistön sisältö muuttuu.

Kuten esimerkiksi btm ja top.

Jo kahden-kolmenkymmenen vuoden kuluttua voi olla yleistä, että miesparit haluavat samaan hautaan. Silloinhan ensiksi haudattu, pohjimmainen, on bottom ja viimeiseksi jäänyt, päällimmäiseksi haudattu, on top. Hahhahhahhaaahhaaa!

Minulla on varmaan aivokuume.

Miten muuten joku voi keksiä jotain näin typerää?

Anteeksi.

Delete! Delete! Delete!

***

Blogin päivän biisi: Liza Minelli: Losing My Mind