Menneisyysmatkailu jatkuu. Matkustin kaupunkiin jossa Sinun kanssasi vietin paljon viikonpäiviä. Se tila oli täysin sulkeutunut, pois minun käytöstäni. Paikka oli sama mutta muisto jäänyt taustalle. Miten kuvailla sellaista tilaa? Mitä ihmisen sisällä tapahtuu kun menneisyys näkyy selvänä mielessä mutta nykyisyys on sulkenut ovensa. Tunne oli valtava ja hieno.
Ajattelin huutamista. "Hei lopettakaa tää nyt, ei naurata, ottakaa ihmiset samat asemat missä olitte ja me kävellään tässä näin, kotiin." jota ei enää ole. Sellainen hullutunne ja se oli vähän huvittavaa ja surullsita.
Näyttämö on pysynyt, päähenkilöt ja muut vaihtuneet. Asut riisutaan, niistä kuoriudutaan ja ne vaihdetaan, on pakko. Onhan? Muuttuuko käsikirjoittaja? Elämässä.
----
Tästä tuli mieleen leffa talo järven rannalla. se jossa nainen ja mies tapaa toisensa mutta molemmat on eri ajassa ja ne ei saavuta toisiaan. en muista miten se loppuu! saavuttiko ne koskaan. no enivei, muistan leffaa katsoessani tunnistaneeni sen idean jotenkin täysin, ihan kun olisi ennakoinut jotain tulevaa. ja itkin kamalasti. nyt vasta taisin yhdistää sen ymmärrykseeni.
