Viime päivinä on käyty lehtien palstoilla ja sosiaalisessa mediassa painokasta keskustelua "sukupuolineutraalista kasvatuksesta", jossa pyritään esimerkiksi vältetämään lasten kutsumista tytöiksi ja pojiksi. Tällaisilla linjoilla ollaan esimerkiksi opetushallituksen kouluille julkaisemassa oppaassa.
Julkisuutta on saanut esimerkiksi lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen, joka on todennut, että "sukupuolierojen hämärtäminen on vastoin lapsen etua". Vantaan Sanomille antamassaan haastattelussa Sinkkonen on todennut, että "minä en tällaista moninaisuuspuhetta ymmärrä alkuunkaan. Pojalla on munat ja tytöllä pimppi ja sillä selvä."
Sinkkosta on on pidetty "järjen äänenä" perinteisempää tyttö-poika -jakoa kannattavien keskuudessa, etenkin somekeskusteluissa. Esimerkiksi eduskunnan varapuhemies Mauri Pekkarinen (kesk) katsoo Sinkkosen osoittavan opetushallituksen linjaukset "höpö höpöksi" ja Sirkka-Liisa Anttila (kesk) ihmettelee opetushallituksen valtuuksia ohjeistaa tällaisissa asioissa, ja kiittelee Sinkkosta asiantuntijan puheenvuorosta.
Sinkkosen sanomisia kritisoi Helsingin Sanomissa lastenpsykiatri ja nuorisolääkäri Raisa Cacciatore, jonka mukaan "tässä on turha puhua hämärtämisestä, kun kyse on nimenomaan selkeyttämisestä, rehellisyydestä ja realismista". Opetusneuvos Satu Elo opetushallituksesta puolestaan kommentoi Helsingin Sanomille, että "sukupuoli on vain yksi ominaisuus monien ominaisuuksien joukossa. Sen jatkuva mainitseminen antaa lapselle ylikorostuneen käsityksen sukupuolen merkityksestä".
Mistä tosiasiassa sukupuolineutraalisuudessa on kyse?
Sukupuolineutraalisuus ei ole "hämärtämistä" vaan ahtaista malleista luopumista, sukupuolisuuden erityisen korostamisen välttämistä. Se on tilan antamista ja lasten näkemistä yksilöinä sen asemesta, että olisivat jonkin oletuksen alaisia.
Missään ei olla estämässä tyttöjä olemasta tyttöjä, eikä estetä poikia olemasta poikia.
Mitä lisäarvoa elämään tai opetukseen toisi se, että opettaja jakaisi luokan oppilaat tyttöihin ja poikiin - ja ehkä jopa antaisi näille eri tehtävät? Tällainen oli yleistä ainakin vielä 1980-luvulla. Mitä me silloin alakoulua käyneet siitä saimme? Mitä hyödyimme? Vielä aiemmin pojat pantiin automaattisesti puutöihin ja tytöt virkkaamaan pannulappuja, ilman pienintäkään valinnan mahdollisuutta. Sittemmin valinnan mahdollisuudet tällaisissa asioissa ovat lisääntyneet, kritiikin säestyksellä.
Yhtäläisesti on turhaa tieten tahtoen pyrkiä luomaan työpareja, joissa toinen on nimenomaan tyttö ja toinen poika.
Toinen asia on sitten opetus, jossa sukupuolisuutta ja sen moninaisuutta käsitellään. Sen pitää tietysti tapahtua ikään sopivalla tavalla. Alakoulussa riittänee, että kuvastossa ja tarinoissa huomioidaan monenlaiset perheet. Yläluokilla on jo aika puhua seurustelusta ja seksistäkin, ja silloin on aika käsitellä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjäkin - nimenomaan siinä mielessä, että osa läsnäolijoista kuuluu näihin vähemmistöihin - eikä vain perinteiseen malliin siten, että "ehkä sellaisia on tulla jossain".
Annetaan kaikille tilaa!
Asiasta keskustellessa vikaa on taas kerran yhtäläisesti sysissä ja sepissä. On ohipuhumista ja (tahallista) väärinymmärrystä. Etenkin sosiaalisen median yksisilmäinen keskustelukulttuuri on näyttänyt taas rumimpia puoliaan.
Sinkkonenkin on saanut osittain turhaa lokaa niskaansa somekeskustelussa, kun ei ole maltettu pysähtyä miettimään sitä, mitä Sinkkonen laajemmin sanoo. Sinkkoselta näyttää toki jääneen ymmärtämättä, että kukaan ei ole kieltämässä pojiksi ja tytöiksi kutsumista - vaan sukupuolineutraalisuudessa on pyrkimys vähentää sitä, että sukupuolta käytettäisiin luokitteluperusteena.
Ikävää nähtävää ja kuultavaa ovat myös puheenvuorot, jossa vaikkapa "maskuliinista miehisyyttä" ihanteenaan pitäviä kohtaan heitetään täyslaidallisia. Joillekin "maskuliinen miehisyys" kuitenkin voi olla hyvin luonnollinen osa itseä. Eikö rakentavampaa olisi antaa maskuliinisen miehisyydenkin maskuliinisen sankarin kultteineen olla laisensa - mutta pyrkiä tuomaan sellaisenkin piiriin muunlaisuuden ymmärtämistä?
Yritetäänkö yhdessä ymmärtää monenlaisuutta?
Onko oikeastaan perusteltua muualla kuin terveydenhuollon parissa kiinnittää erityisesti huomiota ihmisen sukupuoleen? Eikö sukupuolen korostaminen muussa elämässä ole aika turhaa? Eivätkö sukupuoli ja siihen liittyvät yksilötason elämänvalinnat olekaan luonnollinen asia? Eikö lapsi osaa itse esimerkiksi ottaa mieleisensä lelun tai valita mieleisiään vaatteita?
Eikö sukupuolisuuden tuputtaminen lapselle ole näin tarkastellen ihan turhaa?
Sukupuolisuuteen liittyvät yksilön valinnat näkyvät toki tieteen todistamana ihmisten toiminnassa, keskimäärin. Mutta me olemme yksilöitä.
Ymmärretäänkö sukupuolineutraalisuus oikein?
Vauva-lehti käsittelee lapsen saamaa tilaa olla sellainen kuin on
Huutelua kuplista vs. pyrkimys vuoropuheluun
