Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien asemaa kohentamaan pyrkivässä aktivismissa on jonkin aikaa ollut havaittavissa syyllistävien puheenvuorojen lisääntyminen.
Syyllistämisen kohteena ovat etenkin uudistuksia suoranaisesti vastustavat vaikuttajat ja asioita hitaasti edistävät poliittiset päättäjät, mikä on ymmärrettävää, vaikka ei aina tulosta tuottavaa. Syyllistäminen näyttää korvanneen valistamista ja korjaamista vaativan asian ymmärrettävämmäksi tekemistä.
Yhä useammin kyytiä saavat myös eräät niihin hlbti-vähemmistöihin kuuluvat ryhmät, joiden kohdalla lainsäädäntöä on jo uudistettu elämän tarpeet täyttäväksi. Vedotaan vähemmistön sisäisen solidaarisuuden puutteeseen, ja esitetään yhdenvertaistumisen hedelmistä nauttimaan päässeiden hylänneen ne, joita kohtaan lainsäädäntö yhä on syrjivä. Tällaisia monen mielestä epäreiluja sivalluksia esitetään paitsi sosiaalisen median keskustelussa, myös julkisissa tilaisuuksissa.
Translain uudistamiseen liittyvissä syyllistävissä puheenvuoroissa vastakkainasettelua on usein rakennettu translakikysymyksen ja yksilöidysti homomiesten välille. Mahdollisesti taustalla on joidenkin yksittäisten homomiehiksi oletettujen avautumisia, mutta yleisesti ryhmänä homomiehet eivät ole tehneet mitään sellaista, että suoranaiselle tylyttämiselle olisi aihetta.
Asioiden hitaalta tuntuvaan edistymiseen voi ymmärrettävästi liittyä turhautumista ja katkeruuttakin, sillä kunkin ainutkertainen elämä ja mahdollisuudet päästä mielekkään elämän makuun vääjäämättä hupenevat ajan kuluessa, parempaa odottaessa.
Vähemmistöryppään sisäisten vastakkainasettelujen tällainenkaan rakentaminen ja lietsominen ei kuitenkaan lisää solidaarisuutta eikä herätä empatiaa. Päinvastoin.
Suotavaa olisi myös ymmärtää yhä vielä olevan homomiehiä, jotka joutuvat käsittelemään omaa seksuaalista suuntautuneisuuttaan ja identiteettiään raskaamman kautta ja pelkäämään lähipiirinsä menettämistä kaapista tulon myötä. Tunnetusti miesten välinen hellyys nähdään nykyäänkin usein pilkan arvoisena.
Seksuaalivähemmistöihin liittyvät kysymykset ovat yksinkertaisia
Samaa sukupuolta olevien aikuisten välisten seksuaalisuhteiden dekriminalisointi 1970-luvun alussa ja homoseksuaalisuuden sairausluokituksen poisto 1980-luvun alussa ovat perusteiltaan selkeät. Suurin osa muistakin kuin seksuaalivähemmistöihin kuuluvista ihmisistä voi oman arkikokemuksensa valossa ymmärtää, että kyse on täysivaltaisten aikuisten yksissä tuumin tekemistä elämänvalinnoista, eikä kyse ole sairaudesta. Yhä laajemmin ymmärretään, että elämänvalintojen taustalla ovat synnynnäiset yksilön ominaisuudet.
Heterokin voi oman elämänkokemuksensa valossa kokea samastumista, kun kuulee naisen haluavan elää tunnustetussa parisuhteessa toisen naisen kanssa tai miehen haluavan elää tunnustetussa parisuhteessa toisen miehen kanssa. Siis aikuinen ihminen toisen aikuisen ihmisen kanssa, sukupuolesta riippumatta.
Työtä muutos noissakin asioissa on silti vaatinut ja vaatii yhä.
Suurempi muutos on mahdollinen, kun ensin ilmiön olemassaolosta ja sitten sen luonteesta tullaan tietoisiksi. Välivaiheeseen liittyy paljon sormella osoittelua, ennen kuin ymmärrys ilmiön todellisesta luonteesta pääsee valtaamaan alaa.
Homomiesten kohdalla 1980-luvun aids-kriisi oli paljon muuttanut kujanjuoksu. Se tuli yllättäen ja pyytämättä, mutta syntynyt kohu pakotti yhteiskunnan tiedostamaan homomiesten olemassaolon ja lähes jokaisen sen jäsenen muodostamaan asiaan jonkinlaisen henkilökohtaisen suhteen. Kohun lietsoma erittäin kielteinen mielikuva haalistui vuosikymmenten mittaan, kun ennakkoluulot vaihtuivat tietoon siitä, mikä ilmiö nimeltä homoseksuaalisuus on. Vastaavanlaista yhteiskunnallisen keskustelun herättäjää ei ole ollut, jossa kohteena olisi sukupuolen moninaisuus tai lesbot. Silti muutkin hlbti-vähemmistöryhmät lopulta hyötyivät siitä, että nimenomaan homomiehiä koskettava keskustelu kaikkine yksilön näkökulmasta ahdistavine lieveilmiöineen ylipäänsä alkoi, ja laajeni myöhemmin kokonaisvaltaisesti hlbti-vähemmistöihin.
Kuka kertoisi selkeämmin transsukupuolisuudesta ja muunsukupuolisuudesta?
Transsukupuolisuuden tai muunsukupuolisuuden luonteen kuvaaminen muille on eittämättä vaikea tehtävä. Esimerkiksi sukupuoliristiriidan kokemus on ulkopuolisen tavoittamattomissa. Kyse on sellaisesta yksilön sisäisestä kokemuksesta, johon muiden voi olla mahdoton ainakaan täysin samastua.
Transihmisten ja muunsukupuolisten olisi kyettävä pukemaan tiedostamansa ja kokemansa asia muiden ymmärrettäväksi. Tarvitaan hahmotettava kuva siitä, mitä transsukupuolisuus ja muunsukupuolisuus ovat; miltä se tuntuu ja miten sen kokee. Ainoastaan siten kokemuksen ulkopuolella olevat voivat hahmottaa konkreettisemmin, mikä nykytilanteessa on väärin.
Toistaiseksi tarttumapintana on ollut lääketieteelliseltä kuulostava terminologia, jota on ryyditetty ihmisoikeusjargonilla. Suurimmalle osalle ihmisistä puheet juridisesta sukupuolesta, sukupuolen biologisesta ja sosiaalisesta moninaisuudesta, sukupuolidysforiasta, sukupuolen korjaamisesta ja vahvistamisesta ovat sekasotkua. Samalla asian yhteys ihmisoikeuksiin tuntuu epäselvältä. Lakiuudistuksen vaatimisen perusteet eivät kaikille avaudu.
Allekirjoittanut - aihepiirin suhteen kohtuullisen valistunut yksilö - on vasta viime vuosina alkanut hahmottaa asiaa siten, että voi jotenkin kuvitella ymmärtävänsä transsukupuolisen tai muunsukupuolisen kokemusta, ja sitä kautta tiedostamaan lainsäädännön nykytilanteeseen liittyvät ongelmat.
Varmasti homomiehetkin tukevat - kun tietävät, mitä tukea
Joistain yksittäisistä asiattomista puheenvuoroista huolimatta on kaikki syy uskoa, että homomiehet(kin) tukevat sukupuolivähemmistöihin kuuluvien asemaa parantavia lakiuudistuksia. Ongelma on ehkä siinä, ettei ole osaamista, tietoa tai käyttökelpoisilta tuntuvia keinoja tukea.
Transsukupuolistenkin henkilöiden yhdenvertaista asemaa muiden hlbti-vähemmistöihin kuuluvien kanssa yhtäläisesti parantanutta avioliittolain uudistusta edistäneessä Tahdon2013-kampanjassa oli vahva konkretia: kansalaisaloite, jonka sisältö oli yksiselitteinen.
Translakikampanjoinnissa on käynyt selväksi, että etenkin steriliteetti juridisen sukupuolen vahvistamisen ehtona pitää poistaa. Se on täysin oikeutettu vaatimus, mutta perustelun taustat tuntuvat monista hähmyiselle. Moni ei hahmota sitä, miksi transsukupuolinen henkilö haluaa tulla tunnustetuksi muussa kuin syntyessä määritellyssä sukupuolessa - koska sukupuoliristiriidan olemusta ei käsitetä. Samoin arkikokemuksen valossa voi olla vaikea käsittää, minkä ongelman poistaa lakiuudistuksessa esitettävä oikeus juridisen sukupuolen vahvistamiseen ilman vaatimusta steriliteetistä, koska moni ajattelee koko transasiaa ensisijaisesti lääketieteellisen sukupuolenkorjausprosessin kautta.
On kyseenalaista edellyttää kannan ottamista asiaan, jonka olemus ei ole avautunut.
Moni transsukupuolisten henkilöiden aseman parantamiseen myönteisesti suhtautuva on lisäksi vaiennut jouduttuaan myrskyn silmään käytettyään hyvässä uskossa sukupuolivähemmistöihin liittyvää terminologiaa jollain tavoin virheellisesti, ehkä puolustaessaan transsukupuolisten oikeuksia tai yrittäessään selvittää itselleen tuntematonta asiaa kysymällä. Toisinaan väärin muotoiltu kysymys on johtanut aggressiiviseen vastaukseen - ei välttämättä transhenkilöiden taholta, vaan asiantuntijan roolin ottaneilta tukijoilta. Perusteeton oletus on, että homomiehen pitäisi automaattisesti ymmärtää transsukupuolisen kokema, ja “tyhmät kysymykset” nähdään pahantahtoisuutena. Moni homomies onkin päätynyt mieluummin pitämään visusti sormensa irti aihepiiristä, koska ei uskalla ääneen asiaa käsitellä pelätessään loukkaavansa virheellisellä kielenkäytöllä tai ehkä todellisuudesta irti olevilla omilla oletuksillaan.
Oletettavasti seuraavien vaalien jälkeinen eduskunta hyväksyy translain uudistuksen ja kenties oikeuden kolmanteen juridiseen sukupuoleen.
Juuri nyt käsillä ei kuitenkaan ole mitään konkreettista välinettä, miten tavallinen kansalainen voisi aktiivisesti edistää asiaa; translakiuudistuksesta ei ole esimerkiksi kansalaisaloitetta, jolle voisi antaa kannatuksensa. Translakikampanja verkkosivuineen ei ole väline, jonka avulla muutoksen jouduttamiseen voisi käytännön tasolla osallistua. Mielenosoituksiin osallistuminen tai osallistumattomuus ei ole sama asia kuin halu tai haluttomuus tukea uutta translakia.
Mutta täällä me normaalisuudesta osamme saaneet normihomot olemme, kunhan meille kerrotaan riittävän yksiselitteisesti, että mitä on tarpeen tukea ja etenkin: millaisin argumentein voidaan oikeasti vaikuttaa. Meiltäkin voidaan kysyä vaikeita kysymyksiä, ja olisi hyvä, jos osaisimme silloin vastata. Jos vielä asiaa kokonaisvaltaisemmin ymmärrettyämme kieltäytyisimme tukemasta, niin sitten syyllistämisen voi hyväksyä. Tarvitaan työkaluja, ei ulostetta tuulettimeen.
