Neiti Ärrän mietteet ja aatteet

Juuh, olipas ehkä hiukan liian asiaton eilinen purkautumiseni, anteeksi - tänään tuntuu jo paljon helpommalta.
Pitäisi varmaan antaa kiukun laskea ennenkuin antaa sen pulppuilla ulos, tulee sanottua rumia asioita.

Noh, voinen lohduttautua hiuka sillä, että sitä sattuu minulle hyyyyyvin harvoin.
Yleisimmin pyrin löytämään asioista positiiviset puolet, ehkä tästäkin jotain löytyy.:)

Kuten se, että pääsen jokatapauksessa, kävi miten kävi: pois kotoa. Se on hyvä asia. Onnellinen asia. Iloinen asia.

Ja jos suoritan hyvin ja tunnollisesti nyt kouluni loppuun (erittäin mukava asia on, että se on melkein kohta ohi ja minä tunnen nyt olevani täynnä lukuintoa ja näyttämisen halua), minulla on monta hyvää mahdollisuutta jatkaa elämääni korkeakouluun ja sieltä sitten jonnekin kivaan, mukavaan työpaikkaan - ja saan sitten elää yhdessä ja onnellisesti kultisen kanssa.:)

Noin.
Positiivista.

Ja löysin vielä nuorisosäätiön nettisivut, joilla on myös vuokra-asuntoja opiskelijoille. Jes! Hakemus menemään sinnekin.:)

Kun on mahdollisimman monta verkkoa vedessä, niin eiköhän johonkin joku sintti räpiköi?:P

Tänään lähdenkin tapaamaan uusia kivoja ihmisiä miitingin merkeissä Ässän kanssa, ja sitten menemme porukalla kaisaan.:))

Kaksi viikkoa ja näen kullan.
Ensi viikko menee nopeasti, kun koulu alkaa tiistaina ja minulla on kamalasti hössötettäviä asioita. Täytyy hankkia koulusihteerin allekirjoitus ja leimat opintotuki hakemukseen, sekä uudet lippuset lappuset matka-alennuksiin ja sitten täytyy opon kanssa tehdä hätäpalaveri miun äidinkielen kursseista.

Nyt menen pesemään pyykkiä ja sitten lähden Copperin kanssa lenkille.:)

Hyvää lauantaita kaikille!

Miun elämässä tapahtuu nyt niin paljon kaikkea, että en tahdo pysyä itsekkään perässä.

Asuntoasia rullaa eteenpäin ja toisaalta menen kokoajan taaksepäin. Erittäin ärsyttävää, kun itse yritän saada kaiken järjestykseen ja pidän asioita mielessäni hyvinkin yksinkertaisina, mutta virallisten tahojen kanssa asiat sitten saavatkin valtavat mittasuhteet ja kaikki poikkeaa suoraviivaisesta näkemyksestäni.:D

Olen nyt saanut kuitenkin paljon aikaan ja tällä hetkellä tehtävissäni on enää odottamista.

Kelassa kävin puhumassa tukiaisioista, mutta eipä siitä paljon apua ollut. Onneksi toinen taho auttoi paaaaljon paremmin ja sain numerot juuri oikeille ihmisille ja nyt on raha-asiat järjestymässä.

Olen oikeutettu toimeentulotukeen, jos opintotuki ja asumislisä + opintolaina eivät riitä pitämään minua hengissä.
Mutta.
En tahdo opintolainaa.
En nyt, kun käyn aloitan kolmannen vuoden lukiossa, otan opintolainan vain korkeintaan siinä tapauksessa jos en pysty itse itseäni elätäämään, kun jatkan korkeakouluun. En ennen sitä.
Tai siis, en ainakaan tahtoisi ottaa.

Kaikki järjestyy, kaikki järjestyy, kaikki järjestyy -mantra tuo hitusen lohtua. Ja melkein jopa jaksan uskoa siihen.:D
Ei, uskon siihen.:)

Asunto. Ristiriita.
Hoasille soitettaessa minulle piti löytyä kaksio Jokinimestä hyvinkin pikaisesti ja ehdin jo hyppiä riemusta, "jee, kuinka minulla voikaan käydä niin hyvä tuuri!!!:)".
Nuolaisin kuitenkin ennenkuin tipahti ja kun kävin henkilökohtaisesti seuraavana päivänä juttelemassa Hoasin toimistolla minulle sanottiin, että edelläni on kamalasti aikaisemmin hakemuksensa jättäneitä ja ulkopaikkakuntalaisia. Että se siitä sitten.

Murr...
En tahtoisi olla ilkeä. Mutta mielestäni tilanteeni on kutakuinkin kriittinen, sillä minulla on vakituinen opiskelupaikka ja aloitan opintojeni loppuruoran, keväällä alkavat kirjoitukset. Ja jään asunnottomaksi kolmen kuukauden sisällä.
En voi mitenkään opiskella Suomusjärveltä käsin. Enkä edes tahdo kyetä, vaikka minulle varmaan annettaisiin mahdollisuus etäopiskeluun - se ei toimisi, ei minun kotiympäristössäni!

Ja vereni kyllä kiehui, kun edelläni toimistolla asioi nainen, lähemmäs 30v, joka muutti opiskelija asuntoon, vieläpä pieneen yksiöön työttömän miehensä kanssa (poikkeustapaus - haistakoon minun puolestani p*skat, poikkeustapauksensa kanssa. Säälittävä tapaus se oli!)) ja heillä on oikus hakea heti avaimet käteen saatuaaan perhe-asuntoa (liekö heillä sitten vielä lapsia - tsiisus).
Saatana, suoraan sanoen järkyttävän pöyristyttävää, aikuinen nainen ja aikuinen mies, muuttavat halpoihin opiskelija-asuntoihin (opiskelkoon se nainen minun puolestani mitä tahansa mikä hänet oikeuttaa Hoasin asuntoihin, mielestäni tämä on silti väärin, kun asuntoon muuttaa työtön mies jne.), vaikka heillä on niin vanhoina ja ehkä jopa vanhempina oikeus kunnollisiin tukiin kelan ja sossun puolelta - sata kertaa paremmat kuin minunkaltaisillani toisen asteen opiskelijoilla.
Menisi sekin aikuinen mies töihin!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Helvetti, minä olen nuori opiskelija ja olisin valmis opiskelemaan ja tekemään töitä samaan aikaan jotta saan katon pääni päälle (mutta sillä ei ole merkitystä tällä hetkellä, vaan järjsetyksessä. Anteeksi, kyllä minäkin olisin vaikka viime tammikuussa hakemukseni lähettänyt, jos olisin tästä muutosta tiennyt, mutta se tuli kuin salama kirkkaanlta taivaalta!), mutta joku helkutin 30vuotias kaljamahainen ruma äijä pääsee asumaan opiskelija-asuntoon hyvin syötetyn näköisen naisensa kanssa (lihoistaan päätellen ei kyllä ole joutunut nälkää näkemään. Heistä kumpikaan.) ja jatkamaan perseensä levitystä yhteiskunnan rahoilla!!!
Raivostuttaa...Raivostuttaa...

Ja anteeksi, olen hyvin ilkeä nyt. Tiedän. Ja varmasti en tiedäkkään tuon pariskunnan taustoja. Mutta, suokaa minulle oikeus tähän "mielipiteeseeni" - se rauhoittaa minua vähän ja saanpahan purkaa jotenkin kiukkuani, tai turhautumistani - miten sen tahtoo nimetä.

Kaikki järjestyy....
Uskoisin. Ei, toivoisin, että en jää asunnottomaksi.

Ja kaikki kääntyy vielä hyväksi. Saan sen kaksion.
Näin toivon.
Näin käy. Siis toivottavasti.:D

Näinpä olemme päässeet jo sunnuntai iltaan, huomenna alkaa tositoimet sitten asuntoasian kanssa, täytyy laittaa kivi vierimään.:)

Jii ilmoitti aamulla, että hänellä on niin kova migreeni, ettei lähde ankkailemaan tänään. Ajattelin ensin, että en ehkä itsekkään mene, mutta Ässä soitti ja kysyi missä kuhnin, he ovat jo porteilla istumassa - täh? eihän minulle edes puhuttu mitään, että tavattaisiin..
Noh, kipinkapin heittelin vaatteita niskaan ja tavaroita laukkuun, ovesta ulos, juna-asemalle ja kolmen minuutin matka Korsoon.
Sain Jiin lipunkin myytyä, pilkkahintaan tosin, mutta voinpahan nyt ajatella tehneeni todella ison hyvä työn, ostaja pomppi onnesta soikeana.:)

Fiilistelinpäs sitten tänään Vilkkumaan Maijaa aivan täpöllä. Maija on ihanainen!! Maijalla on letkeä lanne.xD

Tulin aikaisin kotiin, kun tahdoin olla ihan omissa oloissani, kun siihen on muutaman ihanan tunnin mahdollisuus - äiti lähti yövuoroon ja äidin mies on ankassa äänimiehenä, joten ei palaa kuin vasta yöllä, jäävät nimittäin purkamaan sinne vielä.
Neloselta alkaa vartin yli yhdeksän elokuva Perhosvaikutus, en ole aiemmin nähnyt, joten nyt ajattelin katsoa. Pimensin jo valmiiksi olohuoneen ja laitoin kynttilät esille. Pistän kynttilät palamaan ja otan kaapista mansikkakakkua - äiti oli leiponut, ihana yllätys. Herkuttelen ja nautin rauhasta.:)

Nytpä lähden vielä äkkiä pikasuihkuun, tuntuu, että olen aivan yltäpäältä hiekassa - ankassa leijui isoja hiekkapilviä. Heh, harharusketus, niinkuin Ässä sanoi.:D

Nyt on ankassa pyörähdetty, eipä siellä kauaa Jiin kanssa viihdyttykkään - esiintyjäkaarti oli tälle päivälle tosi huono.

Noh, apulantaa fiilisteltiin aivan täysistä sydämistä. Voi niitä yläaste aikoja - tulivat niin ihanasti mieleeni.

Haa, olen kuullut ensimmäisen kerran apulannan anna mulle piiskaa biisin yhdeksän vuotiaana. Muistan sen hyvin, olin naapurintytön luona ja hän jakoi huoneensa isoveljensä kanssa, Tiia-tyttö nukahti ennen minua ja minä pelasin sitten hänen Tomi veljensä kanssa nintendoa. Jossain vaiheessa Tomi sitten sanoi, että haluaa minun kuulevan yhden kappaleen, sitä piti kuunnella tosi lujaa ja peiton alla.xD
Muistan vieläkin, oikein hyvin, miten jännittävää se oli, pimeässä peiton alla ja Tomin hienolla kannettavalla kasettisoittimella kuunneltiin "piiskaa, hei beibi anna mulle piiskaa".:D

Myöhemmin joskus sain myös Tomilta elämäni ensimmäisen suukon/suudelman, äiti vielä yllätti meidät ja sai sydänkohtauksen, kun kakarat pussaili peiton alla - ja en tiedä miksi piti pussata peiton alla, joten älkää kysykö.:D

Tuli tuosta peiton alla pussailemisesta mieleeni erittäin hauska asia homo ystäväni lapsuudesta. Hän saunoi aivan vapaasti lapsena tyttöpuolisten ystäviensä kanssa ja hänen vanhempansa huolestuivat kerran, että "mitä te nyt vielä Viivin kanssa yhdessä saunotte?/etkö sie Hoo saunois isäsi kanssa?", Hoo oli vastannut "Ei emmie haluu, ku meil on Viivin kans kivempaa, me leikitään saunas lääkäriä".xD
Ja vuoooooosia myöhemmin Hoon isälle olikin sitten suuri järkytys, kun hänen poikansa, jolla oli pilvin pimein tyttöpuolisia ystäviä onkin homo..Hoon isä vielä aina kehuskeli tuttavilleen, että hänen poikansa on oikea naistenmies, että tällä on niin kauniita tyttökavereita ym ym..:/
Noh, mutta nykyään Hoon isä hyväksyy Hoon ja Hoolla on kertakaikkiaan maailman ihanin isä!!!:))

Huomenna menemme Jiin kanssa vielä nauttimaan auringosta. Huomenna on myös huomattavasti parempia esiintyjiäkin luvassa.:)

Miten sitä voikaan koko elämä heittää häränpyllyä yhtäkkiä.

Tämä tyttö onpi pian kohta omillansa. Äitini sai pankista itselleen asuntolainan ja nyt hän muuttaa sitten miehensä ja pikkusiskojeni kanssa jonnekkin maalle.

Olen maailman onnellisin.
Ja toisaalta. Ahdistaa. Ahdistaa niiiiiiiin valtavasti, kun joudun nyt aivan yhtäkkiä tyhjästä tempaisemaan itselleni asunnon, paremmat tulot jotta saan itseni elätetyksi ja kaikki avustusten hakemiset kelalta ym ym ym. Ja kaikki tämä kamala panikoiminen ja miettiminen ja stressi, huoli ja hätä juuri kun koulu on alkamassa.:(

Noh, eipä tässä mitään. Kunhan saan asiat kuntoon, niin uskon, että olen onnellisempi kuin koskaan ikinä ennen.

Soittelin jo isälle ja isä sanoi, että hän on odottanut tätä päivää, että pääsen omilleni - minulla on ollut hyvin mielenkiintoinen elämä äitini kanssa, itseasiassa hyvinkin hirveä. Osittain. Täytyy alleviivata, että osittain hirveä. Hyviäkin aikoja on, erittäin ihania muistoja. Ja en ole katkera.
Tai - ehkä vähän. Mutta luulen, että minulla on siihen myös oikeuteni.

Isä sanoi myös, että ei mitiä hätiä, kun olin hysterian partaalla, että mistä minä nyt näin yhtäkkiä revin reilu tuhat euroa takuuvuokraa?! Isi maksaa.:D
Ja olo on jo tuhat kiloa kevyempi.

Ensviikolla sitten kelaan ja puhumaan hoasille tästä, että vanhemmat lähtee maalle ja miulla ei yhtäkkiä kohta olekkaan kattoa pään päällä.

Mummillekin jo soitin hätäpuhelun, sanoi, että jos ikinä koskaan tulee tiukka paikka ni pappa ja hän auttaa.
Hiukan levollisempi mieli.

Kun olen kelassa käynyt puhumassa tulorajani ym, otan hätäpuhelun työnantajalle ja sanon, että nyt tarvis tyttö lisätunteja.:D

Sitten voin jo huokaista, kun kaikki tuo on tehty.

Pääsen vihdoinkin omaan rauhaan.
Rauhaan.
En voi uskoa sitä.
Mutta totta se on. Ei enää ikinä koskaan äidin huutoa ja mekastusta. Ei enää äidin miehen huutoa ja mekastustata. Ei enää heidän riitojaan, ei enää virkavallan hätiin soittelemisia. Ei enää pikkusiskojen vahtimista, eikä heidän meluamistaan - 18vuotiaana en enää oikein ole samalla tasolla 2vuotiaan vaippahousun kanssa, joka käy sotkemassa huoneeni lattiat permanenttitusseilla ja herättää koko talon kamalalla itkulla ja huudolla, tai valvoo yömyöhään itkun ja huudon kera.

Huh.

Sitten on vain Minä ja Copper. Ärrä ja Ärrän Murr.

Saan täydellisen opsikelurauhan. Ja kavereideni ei enää tarvitse kuunnella huutoa tullessaan kylään minun luokse, tai pahinta ja nolointa, heidän ei tarvitse enää koskaan olla paikalla kun virkavalta tulee selvittämään äitini järjestämiä riitoja. Minun ei enään koskaan. Ei koskaan ikinä tarvitse tuntea sitä häpeää!

Ja mikä ihana rauha minulla ja höpötiitillä sitten onkaan. Varsinkin, miten ihanaa, kun hän ensi vuonna on täällä opiskelemassa. Saan vihdoinkin nukahtaa hänen viereensä arkisinkin.<3

Nyt lähden käyttämään Copperin ulkona ja sitten laitan hiukan itseäni. Näen Jiin ja menemme ankkaan rockailemaan, nautitaan tästä aurinkoisesta päivästä. Ja siellä on monta muutakin ystävää.:)

Vuoteen mahtuu 365 vuorokautta. Olen saanut viettää 365vuorokautta rakkaani kanssa. Tai ei. Tarkemmin sanottuna, olen saanut nyt olla hänen kanssaan 368vuorokautta. Sunnuntaina oli vuosipäivämme.

Ja tahdon näitä vuorokausia, kuukausia - vuosipäiviä lisää. Tuhatmäärin. Loputtomiin.

Välillä mietin, miten epätodellista on löytää sellainen ihminen jota kohtaan voi tuntea näin paljon rakkautta, hellyyttä, joka tuottaa niin mielettömän paljon minulle onnellisuutta.

Olen onnekas.
Olen vasta 18, mutta olen jo löytänyt rinnalleni sen ihmisen jonka kanssa tahdon elää loppuelämäni. Sanoinkuvaamattoman hienon ja ihanan ihmisen, aarteeni. Hän on kaikkea sitä, mistä en ole osannut edes unelmoida. Niin paljon enemmän.
Ainakin jotain olen jo elämässäni "saavuttanut". Jotain sellaista pysyvää, josta tiedän, että se ei katoa vaan kulkee mukanani ikuisuuteeni asti. Se on turvallinen ja lämmin tunne.
Kun en vielä tiedä, miten paljon joudun räpiköimään ja pyristelemään opiskeluiden, ammatin, uran ja elmäni kanssa kaikinpuolin, tiedän, että yksi minulla on, yksi minulla pysyy. Yksi antaa minulle voimaa ja tukea, kannustaa ja lohduttaa. Ja meitä on kaksi.:)
Tie joka häämöttää edessäni ei näytäkkään niin leveältä ja mutkaiselta, kun minulla on joku jakamassa se kanssani. Minulla on kevyt ja onnellinen olo kulkea. Tulkoon vastaan mitä tahansa!

Hän on hämmästyttävä.
Kuinka hän osaakin yllättää minut. Miten hän onkin niin rohkea, vaikka aluksi luulin ujoksi. Kuinka hän onkin se unelmieni nainen, joka vie minut rannalle yöllä. Kirjoittaa minulle jopa runoja - miten hän onkaan niin ihmeellinen. Hän on niin hellä, vaikka joskus mietin etäiseksi ja voimakkaaksi, kylmäksikin ja pohdin mitä hän piilottelee itsestään. Ja tunteellinen - hän osaa katsoa minua silmiin ja sanoa rakastavansa minua, vaikka joskus kauan sitten viime vuonna hän keräsi sen sanomiseen tuntikaudet rohkeutta ja sitten nopeasti, varovaisesti, hätäisesti kuiskasi sen minun korvaani yöllä pimeässä, niin etten edes välillä tiennyt näinkö unta vai oliko se totta.

Rakkaani. Kuin hän olisi yhtä suurta ihmettä. Löydän aina hänestä jotain uutta ja ihmeellistä, kaunista. Hän paljastaa itsensä minulle pikkuhiljaa. Yllättää minut aina uudestaan.

En tiedä miten kuvailisin sitä tunnetta, kun katsoimme asuntoja netistä viikonloppuna, tutkimme eri kaupunkeja. Ja kun hän sanoi, miten ihanaa se olisi, kun voisimme hypätä näiden opiskelu ja työnhaku aikojen yli, siihen päivään, kun saisimme kiertää katsomassa asuntoa meille.
Se olisi ihanaa.

Mutta ihana tulee olemaan ensivuosikin, kulta tulee todennäköisesti tänne opiskelemaan. Miten paljon enemmän saammekaan aikaa. Mitä kaikkea mukavaa onkin tiedossa.:)
Odotan jo innolla.

Ja kuvitelkaa. Minun mielestäni, kohta on jo joulu! Juuri nyt minusta tuntuu siltä. Joululta.:D

Eilen oli mukavainen päivä. Nukuin pitkään ja nautiskelin aamusta kahvin ja lehden parissa - täydellisessä hiljaisuudessa. Ihanaa.

Copper on saanut takapihalle juoksulangan, komean miehisen - kirkkaanpunaisen! Nyt saa poika löhöillä pihalla muiden kanssa samaan aikaan.:)

Äiti tuli iltapäivällä ja toi kaupasta viis kiloa mansikoita, nam nam nam, ihan älyttömän makeita mansikoita. Tosin minä joudun tänään nyppii ne - eikä se olisi ongelma, mutta kun ovat kooltaan niin pieniä, että voin kuvitella kuinka ensimmäisen kilon jälkeen menetän hermoni.:P

Sain eilen käytyä koruliikkeessäkin ja siellä oli mielettömän mukava kultaseppä tyttö, joka neuvo miut niin ihanan tarkasti ja ystävällisesti yhteen pikkuliikkeeseen kaisaniemeen, kun ei kuulemma aivan keskustassa ollut sellaista palvelua tarjolla mitä tarvitsin (kiitos, kiitos, kiitos - säästyin turhalta juoksemiselta muihin läheisiin liikkeisiin). Löysin perille ja sain juuri haluamani homman hoidettua ja siitä tuli aivan ihana, ainakin miun mielestä. Nyt vain sitten jännittelen, että mitä kultanen tykkää lahjastaan.:)
Niin, ja yhtenä päivänä mietin, että millainenkohan olisi kultasepän ammatti, varmasti hyvin kiinnostava. Voisi sopia miulle. Ehkä. Pitää katsoa. Tutkia.:)

Tänään pitäisi mennä töihin, pian lähdenkin, niin saan sen pois alta. Huomenna ei sitten tarvitse mennä, kun menen tänään. Hyvä, pääsen huomenna rauhassa lähtemään kullan luokse, ei tarvitse kiirehtiä töistä hakemaan Copperia ja rallata junlla ja busseilla miljoonaa kertaa päivässä.

Pitäisi pestä kolme koneellista pyykkiä tänään. Sain jo yhden koneellisen pyörimään, vien ne ennen töihin lähtöä ulos narulle kuivumaan. Ulkona kuivunu pyykki tuoksuu ihanalta!:)

Copperin karvat alkaa jo vähän tursottaa mallistaan, pitäisi saksia tassuset ja kulmat ja korvat kuntoon, yritän ehtiä illalla.:)

Täytyy tästä lähteä touhuamaan, mansikt, työt, pyykit ja Copper odottaa. Illalla pitäisi vielä kattoa pakkauksia valmiiksi, tai paremmassa tapauksessa pakata valmiiksi, eikä vain katsella.

Nyt katson vain vielä äkkiä yhden kakkureseptin, leivon huomenna kakun meidän ensimmäisen vuosipäivän kunniaksi - suklaa kakun.:)
Huomenna kullan luokse, ihanaaaaaaaaaaaaa. Pusutan sen hengiltä, ihan tainnoksiin. Copperkin varmaan tekee niin.x)

Sekoan varmasti pian tähän ikävään, haluun ja kaipuuseen.

Miten kiduttavan tuskaista on muistaa miten ihanalta kullan huulet tuntuvat miun niskassa. Rakastan sitä kun kulta suutelee miun niskaa ja kaulaa, mutta etenkin niskaa. Ja miten ihanalta tuntuu, kun kulta vetää miut vahvoilla käsillään päälleen. Tai kun kulta halaa miuta, se syleily on niin vahva ja turvallinen. Rakastan niitä vahvoja käsiä. Ja sitä, kuinka kulta on niin vahva ja voimakas, mutta myös niin jumalaisen herkkä ja hellä, se tekee minut hulluksi!

Kullalla on niin kaunis vartalo. Ja silmät - en ole koskaan nähnyt mitään niin ihanaa. Kulta näyttää vaaleine lyhyine hiuksineen ja vihreine silmineen ilvekseltä. Minun kisuseni. Tahdon jo pian päästä silittämään ja paijaamaan sinua, saada sinut kehräämään.

Perjantai on pian.
Perjantai ei tule ikinä.
Kohta nähdään.
Odotan vielä ikuisuuden.
Kuinka pitkä aika siihen perjantaihin oikein on?

Hiphei, oma tyyny ja oma peitto, oma ihana sänky ja rakas karvainen mussukka vieressä + tuhat miljoonaa kuolaista suukkoa, viisi miljoonaa hännän pyöräytystä ja sitten - sikeää, syvää unta. Olen palannut, kotiin. Ruskeana ja levänneenä.:)

Tuliaiset on jaettu, pikkusiskolle nimikko rannekoru, äidille ihana taulu, sekä koko perheelle yhteiseksi lahjaksi viinejä. Lomakuvat on ajettu koneelle, polttaminen jöi puolitiehen, kun en osannutkaan sitä. Noh, lähettelen isille ja isi polttelee sitten - onnistuneesti.

Tuntuu hyvältä olla kotona. Lomalla oli ihanaa, mutta kun eilen yöllä kone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle olin riemusta soikeana. Takana mahtavan ihana loma, erilaisia kokemuksia ja aivan uusia ajatuksia.

Valkoista hiekkarantaa, vanhaa kaupunkia, turkoosin sinistä vettä. Pizzaa ja pastaa. Ei yhtään simpukoita (kulta ei saanut lupaamaani helmisimpukkaa :P), eikä kanaa. Ei täytettyjä oliiveja. Eikä italiaanot/italiattaret puhuneet englantia! Eivät edes lentokentällä. Ja minä kun olin kuullyt, että sellaista on Ranskassa, en että Italiassa, noh - sellaista siellä kuitenkin oli.

Kullalla on varmasti kuun viimeinen viikonloppu vapaa, perjantaista maanantaihin. Oi ihanuutta, neljä päivää kultaa! Ostin punaista shamppanjaa.:)
Kamala ikävä!!!
Olisin eilen niin tahtonut nukkumaan kullan viereen, että olisin saanut painaa pääni kullan tyynylle ja kulta olisi silittänyt miun niskaa, kaulaa, hiuksia ja poskea.

Nyt riennän purkamaan laukkuja ja kirjoittelen lisää illemmalla.:)

Kohta kohta, aivan pian kohta - huomenna - istuksin lentokentällä ja sitten pian pian pian lentokoneessa, matkalla Italian Sardiniaan.

Kaikki pyykit on pesty, matkalaukku haettu valmiiksi, käyn pian kirjastossa kahmimassa matkalukemista ja sitten alan laittamaan tavaroita laukkuun.

Sain eilen hankittua: pattereita mp3soittimeen ja kameraan, laastaria (viittä eri kokoa, luulisi pärjäävän - ja uskokaa muuten huviksenne että tällä reissulla ei satu yhtään haaveria), särkylääkettä (sisko muistutti ettei sitä saa ottaa käsimatkatavaroihin, hyvä, en tiennytkään!, varvas-sandaalit.
Nyt hankittavana on enää se tärkein: aurinkorasva!

Hmm, jos käsimatkatavaroihin ei saa ottaa särkylääkettä niin mitenkä minä sitten kestän jos saan päänsäryn tai jos korviani alkaa koskea?:o
No, neljätuntia, ehkä sitten kärsin...Kai se on sen arvoista, sittenhän saa pian loikoa rannalla.:)

Ja iik, tänään menen autokouluun. En ole vielä lainkaan osannut asennoitua tähän. Mutta kai se hyvin menee. Ja eihän siellä vielä muuta tehdä kuin puhuta/kuunnella, joten No Hätä.

J soitti eilen, sanoi tulevansa ensiviikon viikonloppuna, juuri kun olen ehtinyt kotiutua, meille. Ahdistaa, mutta en voi sanoa ei, koska sitten J suuttuu ja en tahdo suututtaa J:tä. Kaikenlisäksi olen nähnyt J:n viimeksi uutenavuotena, joten ei pidä nyt alkaa niuhottamaan tiukasta aikataulusta.