Herätä rauniosi tuhkasta

Miten sitä voikaan koko elämä heittää häränpyllyä yhtäkkiä.

Tämä tyttö onpi pian kohta omillansa. Äitini sai pankista itselleen asuntolainan ja nyt hän muuttaa sitten miehensä ja pikkusiskojeni kanssa jonnekkin maalle.

Olen maailman onnellisin.
Ja toisaalta. Ahdistaa. Ahdistaa niiiiiiiin valtavasti, kun joudun nyt aivan yhtäkkiä tyhjästä tempaisemaan itselleni asunnon, paremmat tulot jotta saan itseni elätetyksi ja kaikki avustusten hakemiset kelalta ym ym ym. Ja kaikki tämä kamala panikoiminen ja miettiminen ja stressi, huoli ja hätä juuri kun koulu on alkamassa.:(

Noh, eipä tässä mitään. Kunhan saan asiat kuntoon, niin uskon, että olen onnellisempi kuin koskaan ikinä ennen.

Soittelin jo isälle ja isä sanoi, että hän on odottanut tätä päivää, että pääsen omilleni - minulla on ollut hyvin mielenkiintoinen elämä äitini kanssa, itseasiassa hyvinkin hirveä. Osittain. Täytyy alleviivata, että osittain hirveä. Hyviäkin aikoja on, erittäin ihania muistoja. Ja en ole katkera.
Tai - ehkä vähän. Mutta luulen, että minulla on siihen myös oikeuteni.

Isä sanoi myös, että ei mitiä hätiä, kun olin hysterian partaalla, että mistä minä nyt näin yhtäkkiä revin reilu tuhat euroa takuuvuokraa?! Isi maksaa.:D
Ja olo on jo tuhat kiloa kevyempi.

Ensviikolla sitten kelaan ja puhumaan hoasille tästä, että vanhemmat lähtee maalle ja miulla ei yhtäkkiä kohta olekkaan kattoa pään päällä.

Mummillekin jo soitin hätäpuhelun, sanoi, että jos ikinä koskaan tulee tiukka paikka ni pappa ja hän auttaa.
Hiukan levollisempi mieli.

Kun olen kelassa käynyt puhumassa tulorajani ym, otan hätäpuhelun työnantajalle ja sanon, että nyt tarvis tyttö lisätunteja.:D

Sitten voin jo huokaista, kun kaikki tuo on tehty.

Pääsen vihdoinkin omaan rauhaan.
Rauhaan.
En voi uskoa sitä.
Mutta totta se on. Ei enää ikinä koskaan äidin huutoa ja mekastusta. Ei enää äidin miehen huutoa ja mekastustata. Ei enää heidän riitojaan, ei enää virkavallan hätiin soittelemisia. Ei enää pikkusiskojen vahtimista, eikä heidän meluamistaan - 18vuotiaana en enää oikein ole samalla tasolla 2vuotiaan vaippahousun kanssa, joka käy sotkemassa huoneeni lattiat permanenttitusseilla ja herättää koko talon kamalalla itkulla ja huudolla, tai valvoo yömyöhään itkun ja huudon kera.

Huh.

Sitten on vain Minä ja Copper. Ärrä ja Ärrän Murr.

Saan täydellisen opsikelurauhan. Ja kavereideni ei enää tarvitse kuunnella huutoa tullessaan kylään minun luokse, tai pahinta ja nolointa, heidän ei tarvitse enää koskaan olla paikalla kun virkavalta tulee selvittämään äitini järjestämiä riitoja. Minun ei enään koskaan. Ei koskaan ikinä tarvitse tuntea sitä häpeää!

Ja mikä ihana rauha minulla ja höpötiitillä sitten onkaan. Varsinkin, miten ihanaa, kun hän ensi vuonna on täällä opiskelemassa. Saan vihdoinkin nukahtaa hänen viereensä arkisinkin.<3

Nyt lähden käyttämään Copperin ulkona ja sitten laitan hiukan itseäni. Näen Jiin ja menemme ankkaan rockailemaan, nautitaan tästä aurinkoisesta päivästä. Ja siellä on monta muutakin ystävää.:)