Neiti Ärrän mietteet ja aatteet

Perkele tätä blogisysteemiä. Tää on jo NELJÄS kerta, kun tämä herjaa, että en ole mukamas kirjautunut sisään, kun olen tallentamassa bloggausta ja sitten koko bloggaus katoaa bittiavaruuteen. Idioottia!

...

Eilen tuli 6kk, eli puolivuotta täyteen Kultaa ja Minua. Meitä.:)

En tiedä voiko ihminen rakastaa näin paljon. Parasta on saada vastarakkautta.

Ihaninta on, kun vierellä on ihminen joka tekee pelkällä olemassa olollaan elämästä kaksinverroin kauniimpaa.

Tänään on ollut mukava päivä. Tapasin uuden ihmisen. Uuden ystävä. Oikein mukavan ja ihanan. Nähdään uudestaankin ja mennään kahville ja ostoksille.:)
Kiva kiva kiva!

Kävin moikkaamassa isukkiakin. Isukki oli ilkeä ja inhottava. Isukki suunnittelee työkseen kampaamoja, tai siis tekee niihin pohjapiirroksia ja myy kampaamokalusteita ja tuotteita. Olin isukille vihainen ja otin sen piikkiin itelleni hiusväriä ja kullalle hopeashamppoota. Kullan pää meni keltaiseksi viimeksi ku se blondasi. Tipuseni.:)
Hopeashamppoo vie keltaisuuden poies.:)

Kulta sanoi tänään, että tuntuu kuin viimenäkemästä olisi kuukausia. Niin tuntuukin. Mutta perjantaina nähdään 15.52. Ja pussaan kullan tainnoksiin. Aevan tainnoksiin. Ja halin pyörryksiin. Pidän sylissä, enkä päästä irti. Se on ihaninta kun kulta makaa pää miun sylissä kun katotaan teeveetä. Ja kulta sanoo, et se tykkää kun mie halin sitä takaapäin ku se polttelee tupakkia. Kulta on niin ihana. Kullalla on ihana niska. Pus.

Tänään on vaaleanpunainen päivä. Ollaan kullan kanssa ihan lässynlässyjä.:D

Kulta keksi miulle uuden "nimityksen", olen tumma ja tulinen.:D
Grr - Grauh.

Jeeee!!! Se tuli, se tuli, se tuli ja se syntyi! Juuri ennen viimeisiä "koeminuutteja". Eli siis tänään aamulla oli 5tuntia aikaa viimeistellä luovan kirjoituksen kurssin portfolio, jonka piti sisältää kaksi vapaavalinnaista kurssilla kirjoitettua tekstiä, ainakin 3runoa ja yksi novelli. Kaikki muut oli minulla valmiina, paitsi novelli. En pidä novellien kirjoittamisesta, en ole niissä hyvä. Mutta tämän sain nyt luojan kiitos kuitenkin aikaiseksi kahdessa tunnissa.:)

Tässäpäs arvon lukijat, minun aivan ensimmäinen novellini:

~Muusa~

Nainen makaa sängyllä, hän on maannut siinä kohta kuusi päivää. Vaatekaapin ovet ovat auki, ovat olleet kohta kuusi päivää. Sängystä nainen näkee poispakatun elämänsä, tyhjissä kaapeissa. Nainen sytyttää tupakan ja tupakan tuhkaa tippuu sängylle, siihen tyhjälle puolelle, jolla hän kuusi päivää sitten vielä jakoi elämänsä ja itsensä. Nainen tunnustelee patjaa jolla hänen elämänsä vielä kuusi päivää sitten nukkui. Se ei ole enää lämmin, eikä se tuoksu keltaisilta omenoilta.

Nainen tumppaa tupakan viimekesänä uusittuun parkettilattiaan ja kääntää väsyneen katseensa pois kaapista. Katsoo ikkunaan. Ei, ikkuna katsoo häneen ja näyttää kevään ensimmäisiä päiviä, kun ulkona kimmeltää tuhansittain auringon helmenkeltaista valoa. Nainen ei näe puissa hiirenkorvia, ei näe, että hänen postilaatikkonsa sylkee kuuden päivän postit jalkakäytävälle. Postinjakaja ei usko, ettei hän tahdo mainoksia.

Nainen näkee unta:

- Sua ei oo ennen näkyny täällä, se sanoo huolettomasti samalla, kun istuu hänen viereensä ja tilaa lasin kuivaa valkoviiniä.

- Oon uusi, nainen vastaa ja viittoo baarimikkoa tuomaan toisen oluen.

- Jaa millä tavalla? Vasta tajunnut itses vai ihan vain täällä? Anteeks jos utelen.., se sanoo ja katsoo naista syvälle silmiin.

- Ihan vain täällä, ensimmäistä kertaa, nainen vastaa ja huomaa vieressä istujan anteliaan kaula-aukon.

- Jaa, oletkos muuttanu?, se kysyy.

- Muuttanu?, nainen havahtuu kaula-aukon antimista ja toivoo ettei vieressä istunut huomannut ettei hän katsonut tätä silmiin.

- Niin, tänne Helsinkiin. Nyt vasta, tai lähiaikoina? Jostain kauempaa?, se, nuorempi naisihminen tarkentaa ja nainen yrittää muistaa kuinka monta olutta hän on jo juonut. Päässä suhisee.

- En. Oon asunu täällä koko ikäni., nainen vastaa ja miettii, ovatko kaikki seitsemän tyhjää tuoppia hänen.

- aa, se sanoo ja vetäytyy kauemmas, aivan kuin jokin pieni ja viaton kynsilleen saanut eläin. Suloinen, nainen ajattelee ja hätääntyy:
- Sori, tää on mulle hiukan uutta. Ei oo tarkotus olla töykeä, nainen korjaa nopeasti tilannetta, hän ei tahdo vieraan lähtevän ja katsoo tätä anteeksi pyydelleen silmiin, hukkuu niihin.

- Ei se mitään. Tuutko meille?, vieras kysyy ja sen suupielissä on suloinen virnistys, silmät kysyvät "uskallatko?".

Nainen herää ja seitsemäs aamu lyö kasvoille yksinäisempänä kuin kuusi edellistä. Eikä elämä ole palannut. Kirjoitin lojuu koskemattomana nurkassa. Seitsemään päivään ei nainen ole kirjoittanut riviäkään, ei yhtään kirjainta. Nainen ei kirjoita, koska nainen on menettänyt Muusansa. Muusa lähti seitsemän päivää sitten. Se pakkasi tavaransa viheliäisen aurinkoisena sunnuntaiaamuna punaiseen matkalaukkuun. Nainen lupasi tehdä mitä vain jotta Muusa ei lähtisi. Jotta Muusa jäisi, jäisi hänen kanssaan. Eläisi hänen kanssaan, heräisi joka aamu hänen vierestään. Hän pitäisi Muusastaan huolta, antaisi tälle kaiken mitä tämä vain tahtoisi, lapsenkin tekisi jos Muusa vain jäisi. Mutta Muusa ei jäänyt, Muusa ei voinut elää niin ja Muusa nousi porvarismiehen autoon. Muusa oli poissa.

Viimeisen tupakkansa nainen polttaa seitsemäntenä päivänä ja kiroaa sydämensä kyllyydestä, nousee ylös ja pukee päälleen, ei tahdo löytää kenkiään ja makuuhuoneesta matkaa keittiöön on kolme tuntia. Muusa on vienyt sohvan, jäljellä on vain olohuoneen matto, johon on syöpynyt monta kiihkeää iltaa ja yötä. Keittiön kaapeissa ei ole enää Muusan astioita. Keittiön pöytä muistuttaa, kuinka nainen vielä yhdeksän päivää sitten otti Muusansa omakseen, iltateen jälkeen.

Eteisessä naisen päälle tippuu likaisia muistoja ja kutsumattomat vieraat astuvat sisään:
Isoäiti ja mies, hänen aviomiehensä. Se josta hän erosi hetki ennen sitä, kun tapasi Muusan, kuin kohtalo olisi heidät toisilleen tarkoittanut. Isoäiti on ryppyinen, hyvin ryppyinen, elämä on kerrostunut poimuiksi hänen päälleen. Isoäiti tulee lattialle naisen viereen, mies pysyy kauempana, kuin välttelisi spitaalista. Isoäiti on vahva nainen, se sanoo, ettei Muusa maailmaa mukanaan vienyt ja isoäiti nostaa hänet kynnysmatolta ylös eteiseen joka on kutistunut niin pieneksi, ettei nainen mahdu sinne seisomaan.

Ulkona nainen käskee auringon painua vittuun ja aviomiehensä myös, ei tarvitsisi kuolleen tulla lyömään lyötyä. Eikö tämä nähnyt, kuinka hän kärsi? Aviomies on antamassa periksi, ei tahtoisikaan olla tekemisissä naisen kanssa, jota ei voinut koskaan kahdenkymmenen yhteisen aviovuoden aikana tyydyttää. Mutta, mies ei lähde vaan jää ja askeltaa entisen vaimonsa rinnalla kohti lähintä pubia, josta nainen hakee tupakkaa. Mies tilaa kaksi tuplaviskiä ja ojentaa toisen naiselle.

Viisi tuntia myöhemmin, mies taluttaa naista kotiin ja nainen sammaltaa miehelle, sanoo olevansa pahoillaan, sanoo, että Jumala rankaisee häntä, koska hän kajosi Muusaan. Hän on tehnyt syntiä ja lakikin on tuleva tuomitsemaan hänet jos vain tahtoo, hänen miehensä tuomitsee, kuolleista tuomitsee. Mies taluttaa naisen takaisin vuoteeseen, jossa melkein kahdeksan päivää sitten nainen kirjoitti yhdeksättä lukua romaaniinsa. Mies peittelee naisen tupakalta tuoksuviin lakanoihin ja pitkään mietittyään sanoo viimein, ettei nainen ole tehnyt syntiä. Syntiä ei ole rakastaa ja nyt mies ymmärtää, että toden totta, koko sydämestään on nainen Muusaansa rakastanut.

Kahdeksantena päivänä nainen herää iltapäivällä. Ikkuna katsoo häneen ja näyttää kevään ensimmäisiä päiviä, kun ulkona kimmeltää tuhansittain auringon helmenkeltaista valoa. Kirjoitin on kerännyt päälleen pölyä. Nainen nostaa koneen syliinsä ja kirjoittaa. Nainen kirjoittaa kirjan, johon hän tallentaa poispakatun elämänsä, Muusan ja itsensä. Viidentenätoista päivänä, nainen sulkee tyhjinä tuijottavien kaappien ovet.

Niinhän se taas koitti, uusi viikko ja kuten aina, viikko alkaa maanantailla. Maanantaina kaikki on aina aivan jumissa, minäkin olen.

Koulussa.
Ja koeviikon ensimmäinen päivä, luovan kirjoituksen koe. Tai eihän tämä koe ole. Nyt on vielä aikaa ja mahdollisuus kirjoittaa yhteen asti novellia ja valmistella portfoliota. Minulla on portfolio, mutta ei vielä loppunovellia. En osaa kirjoittaa sellaisia, en novelleja.

Tule idea, tule.*maanittelee*

Sain tänään puhelun, kello viisi aamuyöllä. Höpötiitti soitti. Höpötiitti oli hiukan humalassa ja juhli 24vuotis synttäreitään.

Höpötiitti on suloinen, se sanoo aina "heissan heissan", kun soittaa. Tai kun aamulla herään hänen vierestään niin se sanoo "heissan heissan" ja sen silmät on niin valtavan isot ja kauniit (vihreät) ja minä hymyilen aina kuin jakoavain ja vastaan "huomenta kaunis". Aina.:)

Noniin, palaan asiaan. Eli höpötiitti soitti ja kertoi. Kertoi, että oli nyt sitten kertonut itsestään ja minusta isoveljelleen.
Oli kertonut rakastavansa tyttöä ja oli kertonut, että se olen minä, minä olen hänen tyttönsä. Oli näyttänyt kuvankin minusta.

Ja veli oli sanonut, että rakastaa siskoaan. Rakastaisi vaikka tämä olisi marssilainen.:D

Rakas oli rohkea, kun kertoi. Sanoinkin sen sille ja se hyrisi onnessaan, tiesi olleensa rohkea ja tunsi itsensä urheaksi.:)

Puhuin veljen kanssa puhelimessakin sitten vielä, silloin yöllä, sillä oli kysymyksiä minulle: milloin tiesit pitäväsi tytöistä? kuinka vanha olet? ja sitten hiukan oudompia kysymyksiä jotka jääköön nyt julkistamatta.:D
Veli oli oikein hauska ja sovittiin, että veli tulee ensviikonloppuna kahville, kun olen kullan luona käymässä. Lupasin leipoa mokkaruutua ja runebergin torttuja (5pvä on runeberginpäivä).:)

Viisi päivää perjantaihin. 5 x 24h.

Perjantaina mennään myös käymään ehkä kullan ystävien luona. Mukavaa. Kullalla on kivoja ystäviä ja niistä yksi, sanotaan vaikka Koo nimeltään, kerran soitti minulle ja kertoi, kuinka onnellinen hän on meidän puolesta ja paljon muutakin nättiä sanoi hän. Ihana ihminen tuo Koo.:)

Tänään en ole tehnyt mitään ihmeellisyyksiä. Siivosin huoneeni ja kävin Copperin kanssa lenkillä.

Ainiin, pitääpä nyt kirjoittaa, kun tuon Copperin mainitsin, että kulta tykkää Copperista. On antanut Copperille lempinimenkin: Copsu. Ja Copsu tykkää kullasta.
Kulta sanoo, että olen lellinyt Copperin ihan piloille. Ja on siinä oikeassa. Copper on minun pieni vauva, suuren koiran ruumiissa.:)

Ja Copper osaa hassuja juttuja, koska Copper luulee olevansa hyvin pieni koira. Se istuu minun sylissä kun matkustetaan junassa kullan luo. Kyllä, 40kiloa partaista jättisuurta uroskoiraa istuu junan pienellä penkillä kokonaan minun sylissäni. Joskus se laittaa tassut minun olkapäille ja painaa pään toiselle olkapäälle ja näyttää aivan siltä kuin halaisi minua. Kuin pieni emoonsa ripustautunut apinavauva. Ja me herätetään aina hymyä ihmisissä, kun Copsu istuu minun sylissä ja kun sanon Copsulle "anna mammalle suukko" se nuolaisee minun suuta tai poskea.:D

Ja kullan luona Copsu on aina ensimmäisenä päivänä ihan häpsingillään, se on rauhaton ja kullan pitää kokoajan rapsuttaa sitä. Ja jos minä ja kulta halataan se hyppää meitä vasten, halimaan myös. Tai sitten se mulkoilee ja tuuppii meitä kuonollaan.
Kun katsotaan yhdessä teeveetä kullan kanssa, niin Copsu saa itselleen yhden sivun kulmasohvasta ja me kullan kanssa toinen sivu - se pienempi.:D

Mutta vaikka Copper on mamman vauva, se osaa olla oikein omanarvon tunteva Herrakin. Sanonkin aina Copperille, kun se oikein ylväänä tallustelee, että se on mamman komea mies, Herra Copper. Ja silloin Copper tajuaa, että se on hieno ja iso. Ja vahva Ja se nostaa kuonoa leuhkasti ylöspäin ja poseeraa.:D

Mutta ei enempää Copperista, ei enmpää tästä päivästä.

Sisko lähti kotiin. Ja minä alan tekemään läksyjä.

Olen onnellinen.:)

Lauantai.

Herätessä pääkipua,
aamupalaa ja buranaa - lasi vettä.
Ah, miten ihana lauantai aamu. Päänsärkyä vaikka olen mennyt illalla jo yhdeltätoista nukkumaan ja nukkunut sikeimmin ikinä, en edes ollu herännyt kultiliinin viesteihin. Vaikka tarkoituksella laitoin viesteihin kovat äänet.

Päivällä pikkusiskon kanssa keskustaan. Siskolle kaulahuivi, minulle tanssikengät. Wanhojentansseihin. Ei löytynyt. Eipä tietenkään.
Tai löytyi kyllä, toinen toistaan ihanampia kenkiä. Mutta miten tanssia 15cm piikki korolla, tai säilyä edes hengissä?

Ei ei, tahdon mustat muutaman sentin korkuisella korolla olevat sirot pienet nätit kengät. Sellaiset tahdon. Pyöreällä kärjellä. Hiukan balettikenkämäiset. Juu. Tai. Tai sitten tahdon mustat tiimalasikorolliset kengät morticiasta, siellä olen ihana kengät nähnyt. Noitakengät.:D

Kulta lupasi laittaa päälleen mustat suorat housut ja kauluspaidan. Minun tansseihin. Minä saan valita kauluspaidan. Ensi viikonloppuna luvassa yksityinen muotiesitys.
Nam, kulta näyttää varmasti syötävän hyvältä.^^

Enää 6päivää, sitten näen kultin. Mitähän se tekee tunneissa? Liiiiiiikaaaaaaaaa...

Mutta olen kärsivällinen ja jaksan odottaa. Odotus takuulla palkitaan. Ja hyvää kannattaa odottaa.:)

Nyt olen väsynyt, kello on yksitoista, jälleen. Jospa kohta alkaisin nukkumaan.

Pitäisi kirjoittaa novell. Pitäisi kirjoittaa pakina. Ja pitäisi tehdä kaksi portfoliota.

Tahdon vaihtaa koulua. Tahdon opiskella jotain mistä pidän. Lukio ei ole sitä, mutta olen niin sinnikäs, että kun sen olen jo aloittanut, en kesken jätä. Vaikka niin olisi varmasti parempi. Itsepäinen minä.

Nyt lopetan, koska ajatukseni ei kulje. En jaksa miettiä, enkä kertoa. Sillä oikeastihan minulla ei ole edes mitään kerrottavaa. Tämänpäiväisessä elämässäni ei tapahtunut mitään.

Tänään on tämän viikon ensimmäinen perjantai ja tämän viikon ensimäisenä perjantaina, siis tänään. Juuri nyt. Alan kirjoittamaan omaa blogiani tänne lepakkolaaksoon.

Omaksi ilokseni, ehkä muidenkin iloksi.:D

Päiväkirjoille ei esitellä itseään, ei kerrota minkä väriset silmät on ja minkäväriset hiukset. Miten paljon on pitkä. Ei, päiväkirjalle kerrotaan päivistä, puuhista, tapahtumista ja tunteista. Niin, tunteista kerrotaan paljon.

Ja tänään minä aloitan kertomaan tunteistani. Tänään minä rikon sääntöjä ja kerron myös itsestäni, esittäydyn. "Tällainen minä olen, katsokaa", huudahdan ja päänne kääntyvät. Minun suuntaani. Olen esillä.

Minut on nähty!

Olen siis melkein kohta pian täysi-ikäinen lepakko tyttönen Vantaalta, kuulostaa mainoslauseelta, mutta ei huolta. Minä en ole ostettavissa.
Minun elämääni kuuluu ihanainen tyttöystävä, oma maakarini, epelini, höpötiittini, minun aarteeni. Kauniini.
Elämääni kuuluu myös toki paljon muutakin. Elämääni kuuluu myös nelitassuinen, 3vuotias suursnautseri uros, Herra Copper nimeltään. Copperin kanssa harrastan vaihtelevalla aktiivisuudella jäljestystä, tottista, näyttelyitä ja vetohiihtoa, joka tosin on ajoittunut tähän mennessä vain yhteen talveen pienoisen saamattomuuteni vuoksi. Koirille tarkoitettuja latuja saa etsiä kissojen kanssa. Lenkkeilen päivittäin, iso koira tarvitsee isosti liikuntaa, joten aikaa kuluu kohtuullisen paljon metsissä ja julkisilla kävelyteillä. Enemmän kuitenkin metsissä. Metsissä copper juoksee vapaana ja välillä se muuttuu suursnautserista lintukoiraksi, välillä se muuttuu pupujussiksi, se on energinen koiruus ja se on mamman vauva.:)

Minä myös kirjoitan paljon. Minä runoilen. Ja minä kirjoitan oman kirjan - itsestäni.

Maalaan myös, luen ja valokuvaan.

Tällainen minä olen, tällaisena te minua katsotte ja tällaisena te minut näette.

Pidättekö?