(Kirjoitettu yöllä 26.8.)
Olen käymässä ystäväni luona. Olemme tunteneet ja tienneet toisemme jo useamman vuoden aina välillä toisiimme täysin hermostuen. Emme ole nyt hetkeen olleet yhteydessä ja siksi tämä tapaaminen oli ja on hieman erilainen. Molemmille on tapahtunut paljon, hyvää ja pahaa.
Ystäväni suhde tähän maailmaan ja elämään on ehkä suurin ero välillämme. Hänen täydellinen välinpitämättömyytensä esim. rahaan (tai oikeammin sen puutteeseen) sekä tarve provosoida ihmisiä ja luoda joskus sangen omituisia ”sivupersoonia” on tavallaan ihailtavaa. Samaan aikaan olen miettinyt aika ajoin koska hänellä loppuvat voimat tai koska ”sivupersoonat” alkavat hallita liikaa häntä itseään. (Tai olisiko mahdollista etten minäkään ole tuntenut häntä itseään?) Olen aika ajoin ollut jopa hieman huolissani hänestä, tietämättä aina milloin hän on tosissaan ja milloin ei. Minulla kesti aikoinaan pitkään oppia tunnistamaan pienistä eleistä missä mennään, siinä läheskään aina siltikään onnistumatta. Olemme myös käyneet navakkaa keskustelua hänen tarpeestaan provosoida ihmisiä vain provosoimisen riemusta. Tiedän hänen loukanneen monia, mutta tiedän hänen olevan itse hyvin herkkä ja loukkaantuneen usein toisten sanomisista ja tekemisistä.
Kerroin hänelle myös uudesta ihmisestä elämässäni, tästä sokkotreffikumppanista josta olen täälläkin puhunut. Löysin ystävästäni täysin uuden puolen, uuden persoonan. Hyvin kiinnostuneena asiasta hän kyseli paljon ja kuunteli mitä minulla on sanottavaa. Hän jutteli minulle asioista jotka ovat aiemmin olleet hänelle liian kipeitä kerrottaviksi, avautui ja pohti minulle ääneen itseään ja omaa suhdettaan tähän maailmaan. Ystäväni on selvästi rauhoittunut. Hän haluaisi myös tavata jonkun ja on itse asiassa halunnut jo kauan mutta ei ole oikein tähän asti pystynyt keskittymään yhteen ihmiseen tai paikkaan niin hyvin, että olisi kyennyt asettumaan aloilleen.
Ystäväni on kuitenkin rauhoittunut. Hän on hiljaisempi ja samalla paljon valppaampi. Hän on aina tutkaillut ympäristöään imien itseensä kaiken, minkä on kokenut itselleen mielekkääksi. Mutta se on tapahtunut aiemmin nimenomaan paljon itsekeskeisemmin, ja (näin jälkikäteen miettien) lopulta aika kylmästi. Hän ei ole kylmä ihminen, mutta antaa mielellään itsestään sen kuvan. Nyt kuitenkin hänestä on tullut.. pehmeämpi? Ei, hänen kohdallaan ei voi puhua oikein pehmeydestä.. kaikella kunnioituksella. Mutta hänessä on tapahtunut muutos. Tavallaan ”parempaan” suuntaan, vaikka samalla tietty haikeus valtaa mieleni.
En tiedä onko kyseessä tuo maaginen, runsaan 30 vuoden taival tätä elämää ja sen mukanaan tuoma tarve tutkiskella itseään, mutta ensimmäistä kertaa tunsin näkeväni ystävässäni sen ”oikean” ihmisen kaikkien niiden roolien takaa.
Ja ensimmäistä kertaa ystävyytemme aikana huomasin, että ystävälläni on lähes kauneimmat silmät jotka olen koskaan nähnyt.
(Henkilö, josta puhun nukkuu tuossa vieressä, levottomasti. Lieneekö tietoinen että hänestä kirjoitetaan?
Itse palaan takaisin Suomeen ensi lauantaina, ystäväni jää vielä hetkeksi pyörimään tänne.
Tiedän, että tulet tämän lukemaan. Lupaan lähettää sinulle postikortin San Franciscosta marraskuussa kunhan kerrot osoitteesi.)
Ja ihan Sinulle omistettuna Stinan sanoin:
This is no final solution. No, this is just for today. I’m running from London pollution, still cold from the rain.
It may be silent, but I hear bombs fall. I hear sirens down in Whitehall. I
I see fires around you, Paul,
when you stand so still and you look so small.
- Stina Nordenstam -
