Kohtaamisia, todellisia ja virtuaalisia. Stellakin kirjoitti nettideittailusta ym. asioista. Minä olen samoissa lukemissa ikäni puolesta Stellan kanssa, joten minulle myös ajatus nettideittailusta on hieman vieraampi, jopa säälittävä vaikka itsekin olen siihen nyttemmin ”sortunut”. Olen tavannut hyvin kiinnostavan henkilön virtuaalisesti, kirjoittelemme ja mesetämme. Huumorimme menee yksiin, kiinnostuksemme ovat samankaltaiset, jopa identtiset aika ajoin ja vaikkemme sen vakavampia aina puhukaan olen ainakin minä saanut häneltä vinkkejä ja ajatuksia jotka ovat edesauttaneet minua omissa projekteissani eteenpäin. Hän on kaunis ja varreltaan oikealla tavalla sorja ja tuntuu olevan innoissaan myös minusta, kaikin puolin. Mutta, sitten pääsemme juuri tähän puoleen joka minua repii.. välillämme on etäisyyttä jopa siinä määrin ettei tapaaminen ole ihan noin vain järjestettävissä. Ja minua on alkanut nyppimään juuri se, etten voi tavata häntä ihan tässä, oikeasti. Haluaisin koskettaa ja kuulla äänen, nähdä hymyn ja kuulla naurun. Ja jos kaikki olisi hyvin, tuntea sen pienen, kouraisevan tunteen mahanpohjassa kun ensi kertaa suudellaan.
Mutta sitä kohtaamista odotellessa muita kohtaamisia.
Muutama päivä sitten, töissä ollessani eräs vanhempi rouva alkoi kyselemään tunnemmeko me jostain. Minun silmiini hän näytti täysin vieraalta, mutta rouva vain jatkoi inttämistään. Hän kysyi lopulta mitä koulua olen käynyt ja sitä kauttahan se selvisi että kyseessä oli minun saksanopettajani yläasteelta. (Luin siis yläasteella saksaa, oliko se nyt sitten c-kieli..?) Minua ihmetytti kuinka hän voi minut muistaa ottaen huomioon siitä olevan aikaa jo paljon, hyvin paljon. Ilmeisesti olen tehnyt vaikutuksen häneen ja ilmeisimmin hyvässä. Hän jopa palasi samana päivänä vielä työpaikalleni näyttämään korttia, jonka ryhmämme oli hänelle askarrellut, ilmeisesti yläasteen päättyessä. Hän kertoi minulle heittäneensä paljon tavaraa roskiin vuosien varrella, mutta kyseisen kortin aina vaan säästäneensä.
Minussa lienee jokin sellainen elementti tai piirre että jään ihmisten mieliin. Minä en muista oikein ketään. Tai muistan hyvin ne muutamat jotka ovat pahasti minua loukanneet joskus. Ala-asteen musiikinopettajani oli naispaholainen. Me emme tulleet toimeen alkuunkaan minkä lisäksi hän muutamaan otteeseen muisti vielä mainita (koko luokan kuullen tietenkin) kuinka kyvytön olen sekä miten epätodennäköistä on, että minusta ”koskaan tulisi yhtään mitään”. En tiedä onko minusta tullut mitään. Mitä on ’olla jotain’ tai ’joku’? Kiinnostaako minua edes? Vein ala-asteen viimeisenä päivänä kevätjuhlassa musiikinopettajalle kortin, jossa oli voipuneen oloinen Karvinen ja teksti ”Oliko meillä edes hauskaa?”. Korttiin kirjoitin itse ettei minusta ollut, etteivät musiikintunnit jää mieleeni mitenkään hauskoina hetkinä. Näin hänet uudelleen muutama vuosi sitten oopperassa, ’Patarouvan’ väliajalla. Nähtävästi olin kuitenkin hänenkin mieleensä jäänyt, sen verran tulinen katse singahti minua kohti.
En tiedä olenko ’jotain’. En ole vielä täysin löytänyt sitä vakituisinta paikkaa tahi työtä, kumppani on hakusessa (joskin tiettyyn suuntaan olen enemmän kallellaan) ja muutoinkaan en ole ihan varma.. oikein mistään. Ja minä pidän tästä, pidän todella. Minullahan ei ole mitään sitomassa minua paikoilleen. Ei ketään tai mitään jonka vuoksi en voisi lähteä kevääksi Pariisiin tai mitään estämässä minua tulemasta ’joksikin’. Ja enemmän kuin ’jotain’ haluaisin olla ennemmin ’joku’ jollekin.
Olen tavallaan koditon, jossain määrin juureton, minua kutsuu luokseen moni paikka. Olisin ihan valmis muuttamaan eri kaupunkeihin, tutustumaan uusiin ihmisiin ja paikkoihin mutta samaan aikaan haluaisin kovasti asettua aloilleni. Tässä mielessä siis ei ole aivan mahdoton ajatus treffailla ihmistä vaikka kauempaakin. Olen ollut hieman levoton viime vuosina, harhaillut ja etsinyt, luullut löytäväni mutta aina huomannut lopulta olevani (taas kerran) lähtöpisteessä. Käyn tukustelua päässäni muutaman kaupungin välillä, koitan keksiä työpaikkaa joka olisi oikeasti miellyttävä ja kannustava. Jos olisi vielä jokin mahdollisuus edetä tai saada uusia haasteita ja vastuuta työssä, olisi se parasta. En tosin keksi mistä sellaisen työn löydän.
