Nostan maljan jaloilleni. Ne ovat elämäni kaksi täkeintä tukipilaria. Niissä on voimaa, uskallusta ja paskansietokykyä.

Tätä ajattelin harvoin ennen kuin toinen niistä sai murtuman osakseen. En minä ajatellut että jalat on niin tärkeät. Siis jalathan vaan on. Niillä kävellään. Juostaan. Potkitaan. Ei niitä menetetä. Niihin ei koske joka ilta eikä lihakset surkastu koska niillä ei ole käyttöä.

Nyt jalka alkaa olla taas kunnossa, valmiina juoksemaan. Monta viikkoa uskoin että olisi koko kesä pilalla. Että lääkärit ei osaa hommaansa, eivät ne osanneetkaan. Että life sucks in general.

Ja kah. Paraneminen voi alkaa luulen.