Heräsin itkuun. Omaani. Olin unessa teini ja aikeissa muuttaa pois kotoa, muualle opiskelemaan. Äiti sanoi että kai me nyt sitten soitellaan ainakin. Sitten itkin. Sitä että tuntuu niin hyvältä ja samanaikaisesti haikealta, ikävältä, naurettavalta. Suurelta ja pieneltä. Omalta. Yksinäiseltä. Yhteiseltä.

Olen sidottu hitauteen, konkreettisesti. Liikennevaloissa pääsin vain puoleen väliin kun ne jo vaihtui punaisiksi. Ja mielenkiintoista oikeastaan. Olla kakkoskaistalla. En yhtään ihmettele että mummot on toisinaan vihaisia.