Mul on yleinen v*****s päällä.

Mä en koht luota kehenkään. Mun homoystävät vaikuttaa olevan kummallisia yksin hiippareita ja eristäytyjiä. Yritä sit verkostoitua. Ne ei haluu olla " ystäviä ", vaan niitten on saatava suhteesta ja kavereist jotakin. Sitouttaa jollain tavalla omiin juttuihinsa ja elämään. Et ei tajuu. Neutraalisti ei voi olla.

Sitten ne yksin itkee himassa ja on depiksessä. Ne haluu olla depiksessä.

Sitte osa niist on tyytyväisiä kun niil on ollu " tuntitolkulla seksiä" jossaki - missä vaan mis ne luuhaa kaikki vapaansa. Sitä sanotaan kruisailemiseksi. "Tuntitolkulla seksiä" on niiden elämässä ykkösjuttu. Sen perässä ne matkustaa vaik maailman ääriin tää toive takaraivossaan tai otsalohkossaan. Tää toive täyttää niiden tajunnan. Tää antaa toivoa ja elinvoimaa jaksaa.

Siitte ne hautoo itsemurhaa, jos on oikeen kurjaa mut mun kans ne ei haluu olla, koska mua ei kiinnosta muhinoida niiten kans.

Auttamishalu kertoo paljon sun ja mun ystävistä ja se mittaa kakista eniten. Must se on ystävyyden mittari.

Mun hetskunaistuttu osti paitoja pojalleen, jotka on liian pieniä, mut ei voi lähettää mulle, vaikka olin valmis ostamaan siltä. Mä en tajuu miks ei? Laittais kirjekuoressa postiin, mut ei. Siihen en voi enää luottaa. Pikkujutuissa paljastuu minkälaisia kaverit ovat. Niissä näkyy niiden luonne.

Vaik sä olisit tuntenu jonkuu 15 v mut kun se jättää sut hädässä pulaan , ni se ei oo sun kaveri oikeesti ollukkaan. Se on voinu olla vaan ryyppykaveri mut ei muuta vaik sä ehkä aattelit joksus jotakin et teidän suhteessa olis jotakin ystävyyttä. Kysy joksus apua sun kavereiltas ni sitten näät kuka on kuka.