smo

Kaikkea sitä saakin nähdä kun tarpeeksi kauan ehtii elää. Hieman Heated Rivalry -henkeen sopiva musiikkivideo Benjaminilta: Badabim (My Kind Of Terapiaa).

Heated Rivalry on kanadalainen urheiludraama ja romanttinen sarja, joka perustuu Rachel Reidin Game Changers -romaanisarjaan. Sen on käsikirjoittanut ja ohjannut Jacob Tierney - tulkoon nyt erikseen mainituksi, että homo. Tarina seuraa kahta huippujääkiekkoilijaa, kanadalaista Shane Hollanderia (Hudson Williams) ja venäläistä Ilja Rozanovia (Connor Storrie), joiden kiivas kilpailu jäällä kätkee salaisen ja vuosien mittaisen intiimin suhteen miesten joukkueurheilun, julkisuuden ja identiteetin paineiden keskellä.

Toki katsoin sarjan - ja herättipä se minussakin ajatuksia, ehkä jopa hetkittäin tunteita.

Ennakkotietoni juonesta oli, että kaksi menestyvää nuorta kiekkopelaajaa eri joukkueista ovat keskenään kilpailuasetelmassa ja samalla päätyvät seksisuhteeseen, joka ajan myötä syvenee rakkaussuhteeksi. Tarinan aikajänne on vuosien mittainen, ja merkityksellisten tapahtumien välillä on kuukausia. Ennakko-odotuksia minulla ei oikeastaan ollut. Toki tiesin, että sarja oli synnyttänyt some-ilmiön. Kun sarja tuli Suomen HBO max -palveluun tarjolle, katsoimme sen kiltisti odottaen jakso kerrallaan joka perjantai. En ole lukenut alkuperäisteosta, saati kirjasarjaa laajemmin. Vielä.

Viisi osaa nähtyäni tutustuin sarjan nostattamaan massiiviseen some-ilmiöön, ja nyt someni on täynnä Iljaa (kirjassa ja sarjassa englanninkielisessä asussa Ilya, mutta minä translitteroin nimen Илья siten kuin se suomessa tehdä kuuluu) ja Shanea. Tuotantokauden päätösjaksoa katsoessani tiesin sitten jo ennalta suunnilleen, että mitä siinä tapahtuu. Viimeisen jakson jälkeen aloin kaivella sarjaa koskevia blogikirjoituksia, mutta enimmäkseen olen kuunnellut lenkkeillessäni erilaisia keskusteluja ja podcasteja: henkilökohtaista kulmaa, akateemista asiantuntija-analyysia ja kaikenlaista siltä väliltä. Tulipa vielä tätä kirjoitusta viimeistellessä käytyä aihetta lyhyesti läpi siihen paremmin perehtyneen tutun kanssa.

Muilla kokijoilla ja minulla on niin havaintoja yksittäisistä kohtauksista ja jaksoista kuin sarjasta kokonaisuutenakin, virkaa tekevillä selittäjillä (l. akateemiset sukupuolentutkijat, urheilujournalistit, kulttuurikellokkaat, korkean profiilin julkkishomot) usein ensisijaisesti koko sarjasta ja sen universumista. Ajattelin lähestyä sarjaa siten kuin sen itse koin: jakso kerrallaan, sen herättämiä ajatuksia, muiden huomioita ja niistä saamiani ajatuksia. Ja lopuksi yleisemmin.

••• Tästä eteenpäin on juonipaljastuksia •••

Ensimmäisessä jaksossa vielä teini-ikäiset jääkiekon superlupaukset Shane ja Ilja kohtaavat ensi kertaa. He nousevat kilpailevien joukkueiden tähdiksi. Jään ulkopuolella heidän välillään on vetovoima, joka johtaa intiimiin kanssakäymiseen hotellihuoneessa. Ilja oli pukuhuoneessa kiusoittellut flirttaillen Shanea, joka puolestaan ei onnistunut peittämään sitä, että keho paljastaa joskus reaktion nähtyyn. Tietänette, mitä tarkoitan. Tapaamisen yhteydessä Shanen pelot paljastumisesta tulevat esiin: jos joku näkee yläkerroksen ikkunasta, ja sen vannottamista, että muille ei hiiskuta. Julkisuudessa pelaajat ovat kiivaita toisilleen suutaan soittavia vihollisia. Ensimmäisessä jaksossa tapahtumat sijoittuvat vuosille 2008-2011.

Ensimmäinen jakso ei vienyt varsinaisesti mukanaan. Nuoret miehet löysivät toisensa ja fyysiset ilot toisistaan, ja niitä nautitaan salassa. Päätin antaa kuitenkin sarjalle tilaisuuden.

Toisessa jaksossa ollaan Sotšin talviolympialaisten ajassa, jotka järjestettiin vuonna 2014. Shanen ja Iljan suhde jatkuu vuosien ajan kiusoittelevana tekstiviestittelynä sekä satunnaisina ja salaisina kohtaamisina eri kaupungeissa pelimatkojen yhteydessä. Molemmat yrittävät pitää tunteensa kurissa ja keskittyä uraan. Sotšissa Ilja suhtautuu Shaneen torjuvasti.

Tässä jaksossa nähtiin ruokapöytäkeskustelu, jossa Shane, yhdysvaltalaisjoukkueen kapteeni Scott Hunter ja hänen joukkuekaverinsa Carter Vaughn keskustelivat olympialaisiin osallistuvasta tosielämän kanadalaisesta taitoluistelijasta, joka tiedettiin homoksi. Homoihin sinänsä mutkattomasti suhtautuva joukkuekaveri Carter ihaili taitoluistelijan rohkeutta olla avoimesti oma itsensä Venäjälläkin, vallitsevista asenteista huolimatta, ja totesi samalla taitoluistelijoiden olevan aina homoja ja jääkiekkoilijoiden heteroja. Huomioni kiinnitti Scottin vaivautuminen ja hämmentynyt ilme. Mietin, että aavisteleeko tämä Shanesta jotain vai oliko hämmennykselle ehkä jokin muu syy. Shanen reaktio oli tietysti odotettu, ja ehkä siinä oli mukana huoltakin, koska Ilja oli kotimaassaan tunnettu - ja Shane tiesi, että Iljalla oli historiaa miesten välisissä jutuissa. Ilja kohtasi Sotšissa Sashan, entisen valmentajansa pojan, jonka kanssa hänellä oli ollut sutinaa. Enää huuruinen juhlinta ei kiinnostanut, eikä Ilja vastannut flirttiin. Ilja oli sitä ennen ollut korkean tason juhlissa ankaran ja vaativan isänsä kanssa. Hän on korkeassa asemassa oleva poliisiviranomainen. Juhlissa ystäväpiiriin kuuluva Svetlana pelasti pois isiensä ahdistavasta seurasta, rennompaan menoon. Svetlanalla ja Iljalla on myös ollut sutinaa.

Varsinkin (miesten) joukkueurheilussa laji ja joukkue ajavat tiettyyn muottiin. Urheilusta jotain tietävät kertovat, että jokin joukkueen dynamiikkaa mahdollisesti häiritsevä asia - kuten homoseksuaalisuus - voidaan nähdä uhkana. Toisaalta suoranainen homoviha liittyy paremminkin yksittäisiin henkilöihin, vaikka yksikin voi myrkyttää joukkueen ilmapiirin vakavasti. Ja perinteinen (miehinen) huumori tunnetusti sisältää ajatuksen homoudesta huvittavana asiana.

Venäjä taas on muun kuin ”perinteisten” suhteiden hyväksyttävyyden suhteen… Venäjä.

Shane pyörittelee Iljan kanssa kehittyvän suhteen vakavammaksi muuttumista, kun taas Ilja torjuu ajatuksen vakavammasta suhteesta ja haluaa pitää kaiken pelkkänä salaisena järjestelynä. Julkisempi suhde tekisi hänelle ehkä mahdottomaksi kotimaassaan Venäjällä olemisen. Ilja ei halua kertoa Shanelle Sotšissa tapahtuneesta tai ylipäätään suhteestaan Venäjään tai perheeseensä mitään, ja Shane kokee sen torjumisena.

Kolmannessa jaksossa tarina keskittyykin sitten newyorkilaisjoukkueen kapteeniin Scott Hunteriin (François Arnaud), joka mieltyy kotikaupungissaan kahvilatyöntekijään. Romanttinen suhde etenee yhteen muuttoon asti, mutta syvällä kaapissa olevalle jääkiekkoilijalle avoimesti homoympyröissä elävän Kip Gradyn (Robbie G.K.) kanssa yhdessä julkinen näyttäytyminen aiheuttaa pakokauhuisia reaktioita ja kultaiseen kaappiin ajautuva Kip puolestaan ahdistuu. Scott tuskailee sitä, että tällaisessa maailmassa rakastamansa jääkiekko ja kaipaamansa rakkaussuhde ovat vastakkaisia valintoja. Kipille viimeinen pisara on, kun Kip joutuu tekemään valinnan syntymäpäiviensä viettämisestä ystäviensä kanssa ilman Scottia. Kip muuttaa pois, ja suhde jäähtyy. Jaksossa Scott myös ottaa fyysisesti yhteen jäällä Shanen kanssa, kun Scott oli ärsyttänyt Shanea vertaamalla tätä Iljaan. Scottin ja Kipin tarinaa on tuotu televisiosarjaan Reidin romaanisarjalle nimensä antaneesta toisesta teoksesta Game Changer, kaiketi pohjustamaan tulevia tapahtumia, jossa tarinat kohtaavat.

Tästä tarinasta olisi aineksia kokonaan omaksi sarjakseen.

Kykenen samastumaan tilanteeseen, jossa haluaisi yrittää jotenkin toimia, mutta asian edistäminen näyttäytyy sulana mahdottomuutena ja ratkaisuvaihtoehdot olemattomilta. Irrallinen ja salainen lihan ilo on kenties helpompi risti kantaa kuin emotionaalinen sitoutuminen, vaikka siihenkin voi liittyä häpeän tunteita. Lopulta aika moni miesten välinen parisuhde on käynnistynyt samassa sängyssä nu..kkumisen kautta. Kenties moni heterosuhdekin?

Olin kaapissa yli 25-vuotiaaksi. En mitenkään ulkoa pakotetusti, vaan oman pään sisäisten pidäkkeiden tähden: mitä muut sellaisesta ajattelisivat? Tähän liittyvät kokemukset, ihmissuhteiden mahdollisuuksien rajat ja turhautuminen ovat tuttuja. Oma murrosikäni sattui aikaan, jolloin oli ollut aids-kriisi ja homot leimattu vastuuttomiksi yhä uutta seuraa etsiviksi seksihurjastelijoiksi. Julkisuuden homokuva koostui lespaavista “hörsöistä” ja hedonistisista nahkafetisisteistä. Tai ainakin tuntui siltä. Itsesyrjinnälle oli hyvä kasvualusta.

Neljännessä jaksossa Shanen ja Iljan välillä kiintymys lisääntyy, eikä tämän asian kohtaaminen ole kummallekaan helppoa. Molemmat ovat kutsuneet toisiaan tähän asti sukunimillä - kuten pelipaidan selässä lukee, mutta nyt intiimissä tilanteessa he käyttävätkin etunimiä. Shane säikähtää - ja pakenee.

Tämän jälkeen Shane kohtaa ihailemansa näyttelijän Rose Landryn (Sophie Nélisse), ja heille kehittyy suhde. Koska molemmat ovat julkkiksia, he päätyvät pian kansikuvapariksi lehtiin. Ilja tulee mustasukkaiseksi. Eräissä juhlissa Shane kohtaa taas Iljan, ja kumpikaan ei oikein tiedä, kuinka olla.

Kulissisuhteita ja/tai yrityksiä “normaaliin” parisuhde- ja perhe-elämään on tunnetusti kaikenlaisissa kansankerroksissa.

Monissa jaksoissa nähdään Shanen vanhemmat, ja etenkin toimelias äiti järjestelee rahakkaita sponsoriasioita. Tämä vie Shanen muutenkin vähäiseltä omalta ajalta ja elämältä rohkean siivun, ja edustavuus luonnollisesti edellyttää moitteetonta roolisuoritusta.

Viidennessä jaksossa Rose kysyy Shanelta epäilyksestään, että mahtaako tämä olla homo, kun muuten toimiva suhde ei toimi vuoteen puolella. Shane myöntää näin olevan. Kun on todettu, että kulmikas palikka ei sovi pyöreään reikään, ero tapahtuu ystävinä.

Shane ja Ilja löytävät taas toisensa, kun he päätyvät pelaamaan samassa joukkueessa. Shane arvelee heidän suhteensa olevan jotain muutakin kuin vain seksiä. Ilja puolestaan arvelee, ettei tätä ikipäivänä hyväksyttäisi hänen perheessään tai Venäjällä, ja lopulta murtuu.

Olen varsin introvertti ja erittäin huono puhumaan omista tunteistani. Mitä enemmän mielessä velloo, sitä vaikeampaa asioiden ilmaiseminen on. Varsinkin kiintymyksen ilmaisemisessa sanojen voima on niin väkevä, että ne ääneen sanottuna tuntuvat manaukselta, loitsulta tai joltain, joka voisi suistaa kaiken olemassa olevan raiteiltaan. Tai sitten mitkään sanat eivät riitä ilmaisemaan sitä, mitä pitäisi ilmaista. Tätä taustaa vasten jotain minussa liikahti suuresti, kun Shane kertoi Iljalle pitävänsä tästä.

Myöhemmin Iljan pitkään sairastellut isä kuolee. Ilja matkustaa hautajaisiin Moskovaan kertomatta asiasta joukkueelleen, ja Shane hätääntyy Iljan katoamisesta. Veljensä kanssa syntyneen riidan yhteydessä Ilja katkaisee välit tähän, jotka ovat aiemminkin olleet vaikeat. Veli on huolehtinut isästä ja vaatinut Iljaa jatkuvasti lähettämään rahaa. Niin Ilja onkin tehnyt, ehkä myös lääkitäkseen omaatuntoaan, koska ei ole itse huolehtimassa isästä, jonka kanssa välit ovat olleet etäiset. Ilja soittaa Shanelle, mutta ei mielentilassaan saa oikein puhutuksi englantia, jolloin Shane tarjoutuu kuuntelemaan Iljan avautumista venäjäksi, vaikkei kieltä ymmärräkään. Ilja tunnustaa tässä yhteydessä rakkautensa Shaneen, venäjäksi.

Shanen loukkaannuttua Iljan nähden pelissä, matkalla sairaalaan hän haluaa Iljan tietävän, että on kunnossa, ettei tämä huolesu. Iljan vieraillessa sairaalassa lääketokkurainen Shane kutsuu hänet viettämään kesää kaksin mökilleen. Ilja empii. Tässä vaiheessa eletään vuotta 2017.

Sarjan edetessä Shane on tajunnut olevansa täysin kallellaan miehiin, ja ilmeisesti klassisen positiojaottelun mukaan on “bottom” ja/tai ”alistuva”. Iljan suuntautuneisuus taas on joustavampi. Hänellä on ollut satunnaista seksiä esimerkiksi ystävänsä Svetlanan kanssa. Bi-stereotypiasta poiketen romanttisen mielenkiinnon kohde on kuitenkin Shane.

Jakso päättyy siihen, että kolmosjaksosta tuttu Scott tulee julkisesti kaapista siinä yhteydessä, kun hänen joukkueensa voittaa Stanly Cupin. Suhde Kipiin on ilmeisesti jossain muodossa jatkunut. Sitä ei sarjassa ole valotettu enempää, mutta Game Changer -kirjassa kaiketikin on. Hän kutsuu peliä naispuolisen ystävänsä kanssa seuraamassa olevan Kipin jäälle, suutelee tätä julkisesti televisiokameroiden filmatessa, ja tapauksesta tulee iso juttu. Tapahtumaa televisiosta tahoillaan seuranneet Shane ja Ilja ovat puulla päähän lyötyjä. Ilja ilmoittaa hyväksyvänsä Shanen kutsun mökille kesänviettoon.

Julkinen kaapistatulo on yksi sarjan melodramaattisimmista ja ehkä epäuskottavimmistakin hetkistä. Ei ole tapahtuva ihan heti.

Kuudennessa, kauden päättävässä jaksossa Shane ja Ilja menevät sovitusti mökille viettämään kesäpäiviä, ja he puhuvat ensimmäistä kertaa avoimesti tunteistaan, menneisyydestään ja vähän tulevastakin. Ilja avautuu äitinsä kuolemastakin. Ilja miettii myös avioitumista Yhdysvaltain kansalaisuuden omaavan Svetlanan kanssa, länsimaan kansalaisuuden toivossa. Shane ei ideasta innostu, ja ehkä rivien välissä on mukana keskustelu, että minkä ja kenen suhteen Ilja on eniten vakavissaan. Shanen ajatuksissa on kaksikon välisen julkisen vastakkainasettelun liennyttäminen ystävyydeksi ja hyväntekeväisyysjärjestön luominen jääkiekon piiriin, sillä se antaisi tilaa olla julkisemmin tekemisissä.

Kesämökillä seesteinen hetki illan hämärässä terassilla avotulen äärellä on silmissäni ehkä sarjan lämmittävin kohtaus.

Shanen homous ja myös suhde Iljaan käyvät vahingossa Shanen vanhemmille ilmi, kun isä saapuu yllättäen käymään mökillä. Tästä seuraa vielä kaapistatulodraama - jossa draama oikeastaan on Shanen pään sisällä. Vanhemmat olivat aavistelleet asiaa, ja äiti harmittelee sitä, että Shane on joutunut kokemaan, ettei voisi asiasta kertoa. Kiekkosankarit tunnustavat rakastavansa toisiaan ja päättävät yhteisestä tulevaisuudesta – vaikka julkinen elämä ja jääkiekkoura tekevät siitä edelleen vaikean yhtälön.

Paljastumiseen vanhemmille liittyvä kauhu huokui Shanesta, kun taas Ilja oli cool, ja lähti tueksi selvittämään asiaa vanhemmille. Shane koki maailman romahtavan, kun taas Ilja ounasteli oikein, että maailma ei romahda. Kaapistatulo vanhemmille oli kerran itsellenikin vaikeaa nimenomaan oman pääni sisällä, tosin se lopulta tapahtui hallitusti.

••• Juonipaljastukset päättyvät tähän •••

Jatkoa seuraa toisella tuotantokaudella aikanaan. Sen pohjana on kirjasarjan Long Game -tarina.

Mitä sitten itse sarjasta ajattelen?

Kyse on tietysti fiktiosta ja sille tyypillisestä “tihennetystä todellisuudesta”. Sarjan keskeiset hahmot ovat poikkeusyksilöitä, urheilumaailman huipulle päässeitä, varakkaita ja kaikilla tavoin niitä, joita kutsutaan nimityksellä “etuoikeutettu”, eikä sekään ehkä riitä. Toisaalta, tämä tarina sijoittuu maailmaan, jossa omaa olemista rajoittaa tavallisten asioiden lisäksi julkisuus, vastuu joukkueelle sekä koko lajille ja sponsoreille.

Kaukalon tapahtumat ovat epäuskottavia ja jää onkin lähinnä ympäristönä kaikelle tapahtuvalle, liittäen tarinan jääkiekkoon. Jos jääkiekon huipulla oikeasti lieneekin seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, on epäuskottavaa, että kolmen erittäin menestyneen joukkueen erittäin menestyneet voimahahmot olisivat vähemmistöön kuuluvia kaikki.

Pukukoppien äijäinen suunsoitto on jätetty syrjään, vaikka siitä ehkä olisi saatu irti jotain. Myös kirjasarjassa Scottin ja Kipin tarinassa esillä olleet homovihamieliset kohdat olisivat voineet tuoda tarinaan realismia tai ainakin rosoa.

Tarina sijoittuu vuosien aikajaksolle. Hahmot eivät oikein tunnu vanhenevan. Kulloinenkin tunnistettava ajankuva tuntuu olevan läsnä jotenkin vaillinaisesti, ja tosielämän tapahtumiin ankkuroituminen on vähän päälleliimattua. Aikahypyt eteenpäin on toteutettu plansseilla. Ajankulun hahmottaminen on työlästä.

Lihallista kanssakäymistä kuvaavat kohtaukset ovat niin siloiteltuja, että riemujen jälkeen kuvaannollisesti petivaatteetkin ovat ojennuksessa ja rypyttömiä. Näytetään kuitenkin varsin paljon kaikkea sitä, mitä voi sopivuuden rajoissa näyttää. Paljaan miesvartalon, liikkeen, ilmeiden ja kosketuksen kuvaaminen ovat keskiössä. Mutta ei se ole yksistään pehmopornoa, mielestäni. Tasoja on enemmän.

Ovatko ihmissuhdekuviot kehittymisineen uskottavia? Ehkä. Mikseivät olisi? Onhan ihmissuhteista versiota maailmassa yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Vaikka kyse on fiktiosta - jonkun kirjoittamasta, toisen ohjaamasta ja joidenkin näyttelemästä tarinasta - on tarjolla samastuttavia käänteitä universaaleista asioista. Ja paljasta ja vähemmän paljasta pintaa katsottavaksi. Ja tietysti ne hetket sulattavine katseineen.

Juuri katseisiin, ilmeisiin, kehon kieleen ja kosketuksiin onkin piilotettu paljon dialogia. Sanailua on vähemmän. Päähenkilöiden monet keskinäiset repliikit pysyvät veetuiluna, kenties tarinan alun vastakkainasettelun jäänteenä, tapana huomioida toisen olemassaoloa. Jotkut sarjaa kritisoineet ovat mitanneet sekuntikellolla seksikohtausten kestoa ja valitelleet dialogin vähyyttä. Mietin, olenko ainoa, jonka mielestä sanatonta dialogia on oikeastaan todella paljon. Ja juuri se tuo moniin tilanteisiin aivan erityisen herkkyyden. Sitcom on sitten oma lajityyppinsä. Kuten dokumentitkin. Yksi juoneen liittyvistä seikoista on se, että Iljan englanti ei ehkä aina riitä nyanssien tavoittamiseen, ja lisäksi kahden eri kulttuurin kommunikointitapa eroaa. Tunnelatautuneessa hetkessä kuva kostuvista silmistä on kertaluokkia väkevämpi repliikki kuin suurinkaan sanallinen kulunut palavaa rakkautta vannova kuiskaten lausuttu fraasi. Päähenkilöiden luonteenpiirteetkin hahmottuvat: Ilja on ekstrovertimpi ja hallitsevampi, kun taas Shane on introvertimpi vähän insinöörimäinenkin.

Kritiikkiä on kuulunut myös siitä, että tämä on naisen kirjoittama tarina homoista, eikä se siten voisi olla kuva todellisista kokemuksista. Myös naisten sarjaan kohdistama suosio on pantu merkille. Kirjasarjan kirjoittaja on kuitenkin omien ulkopuolisena tehtyjen havaintojensa ohella toimittajan tavoin ottanut asiakseen selvittää asioita niiltä, joilla voi olla asiasta omakohtaista kerrottavaa. Kritiikki aiheesta on yhtä väsynyttä kuin selittäisi, että taidemaalari ei maalaa puuta uskottavasti, koska ei itse ole puu. Olen puhunut. Sen kritiikin voin allekirjoittaa, että tietynlaista teinisarjamaisuutta voi havaita, mutta onko se synti? Kapitalismin "hedelmäksikin" (huomattavasti alatyylisemmin sanankääntein) sarjaa on soimattu, koska kuvataan rikkaita hyväosaisia, ja itse tuotantokin on rahantekoa ja niin edelleen. Huoh. Ja ”patriarkaattia toisintavaa”, koska keskitytään lähinnä vain miehiin. Voi vit… Televisiosarjan homonäkökulmaa on kuratoinut sarjan käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka kaksi aikaisempaa sarjaansa ovat jääkiekkomaailmaa sivuavat Letterkenny ja Shoresy.

En tiedä, onko Heated Rivalrysta tai Game Changerista kellekään elämän suuntaa muuttavaksi avainkokemukseksi. Tuskin tuo joukkueurheilun ja homoseksuaalisuuden välistä jännitettäkään liennyttää, ainakaan merkittävästi. Toki jo teeman esilläolo voi edistää muutosta. Minusta sarjan keskeisin päähahmo on kaappi. Niin paljon kaikki pyörii sen ympärillä. Jos edesmennyt Janne Puhakka olisi yhä keskuudessamme, olisi hänellä varmasti ollut asiallinen näkemys tästä aihepiiristä.

Oli miten oli, aika vähissä on romanttinen tarjonta, jossa keskiössä on miehiä, joilla ei ole jonkinlaista ns. queer-identiteettiä, “labelia” tai ainakaan tunnistettavia stereotyyppisiä maneereita. Siinäkin mielessä tämä urheilufiktio on tervetullut. Vähintään tämä on hyvän mielen viihdettä. Kirjasarjassa vakavammatkin aiheet ovat vahvemmin läsnä, kuten masennus ja homovihamielisyys.

Omalla kohdallani norjalainen nuortensarja SKAM ja sen kolmas tuotantokausi antoi kymmenisen vuotta sitten tilaisuuden käydä uudelleen läpi niitä ajatuksia, mitä teini-ikäisenä olin kauan sitten käynyt läpi. Se aiheutti jonkinlaisen kokemuksen siitä, että nuoruuden kipuilut oli paketoitu lopullisesti. Silti tämäkin sarja muistutti siitä, millaista oli kaapissa, jossa ajatus läheisestä ihmissuhteesta tuntui utopialta, ja mistä kasvukokemuksesta jäin paitsi.

Ehkä lopulta näissä tarinoissa kaappi ja sen oven avaamisen hankaluus lopulta on eniten minua näissä fiktiivisissä tarinoissa koskettava juttu. Se ainakin tarjoaa loputtomasti paikkoja samastua.

On kuusi tuntia elämästä tullut heitettyä hullumpiinkin asioihin.

Jälkieditointia lukuisia lyöntivirheitä vastaan on suoritettu.

Kallion kirkon tornin eteläisellä, Helsingin ns. Unioninakselin suuntaan näkyvällä sivulla on sateenkaarilippu.

Tuota on ilkivallantekijöiden hankala ottaa alas. Pridea vastustaville sateenkaarilippujen kiskominen alas salosta tuntuu muuttuneen kestohuviksi.

Pride-kesäkuu lähestyy. sateenkaariratikka havaittu liikenteessä.

Adam Lambert oli yksi Helsingin Suvilahdessa järjesteyn Radio Nova -festivaalin esiintyjistä. Olinpa minäkin paikalla katsomassa, ja onhan Lambertilla mahtava ääni sekä esiintymiskyky.

Yksi Lambertin esittämistä kappaleita oli Sylvesterin You Make Me Feel (Mighty Real), joka on Lontoon 2023 priden tunnuskappale. Myös Yle kirjoittaa esiintymisestä.

- Valitettavasti maailmassa on ihmisiä, jotka eivät tunne samalla tavalla. Siksi Pride on viime aikoina muodostunut entistä tärkeämmäksi, koska se todella piirtää viivan hiekkaan ja tavallaan pakottaa kaikki valitsemaan puolensa, Lambert sanoo Ylen mukaan.

Queen-yhtyeen edesmenneen solistin Freddie Mercuryn saappaissakin esiintyvällä Lambertilla on pitkä suhde Suomeen.

Viime päivinä keskustelua on käyty siitä, että Helsinki Pride kieltäytyi yhteistyöstä kahden puolueen kanssa. Taustalla oli hallituspuolue Keskustan ja oppositiopuolue Kokoomuksen toiminta translakiäänestyksessä. Eduskunta hyväksyi keväällä uuden translain, jonka mukaan juridisen sukupuolensa voi vahvistaa itsemäärittelyyn perustuen, eikä sukupuolen vahvistaminen ole enää sidoksissa lääketieteelliseen sukupuolenkorjausprosessiin. Lakiesitys oli hallituksen.

Helsinki Pride -tapahtumaa järjestävä Helsinki Pride -yhteisö ry perustelee ratkaisuaan sillä, etteivät puolueet ottaneet selvää kantaa asiaan, vaan puolueet katsoivat kyseessä olevan ns. arvokysymyksen, ja ne antoivat kansanedustajilleen vapauden äänestää omatuntonsa mukaan. Hallituspuolue Keskustan edustajista suurin osa äänesti hallituksen esitystä vastaan. Kokoomuksen edustajista vajaa kolmasosa äänesti lakia vastaan.

Julkilausuttujen perusteluiden lisäksi on pohdittu, mahtaako priden järjestäjien ratkaisun taustalla olla myös se, että Kokoomus käy hallitusneuvotteluja suoranaisesta hlbti-yhdenvertaisuuden vastaisesta toiminnastaan tunnettujen Perussuomalaisten ja Kristillisdemokraattien kanssa.

Priden järjestäjien toiminta puolueiden suhteen on omiaan synnyttämään vastakkainasettelua.

Setan, sen jäsenjärjestöjen ja sitä myöten pride-tapahtumien yhteydet eri puolueisiin ja toiminta eri puolueiden kanssa ei ole uusi asia. Alkuaikoina korostuivat yhteydet vasemmistoon. Vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä taas Vihreisiin - jopa siinä mitassa, että yhtenä vuonna Helsingin Pride oli alistettu vihreäksi tapahtumaksi teemaa myöten. Myöhemmin tapahtuma nähtiin vielä Feministisen puolueen rekrytointitapahtumana, jossa tapahtuman infopisteessä oli mahdollisuus liittyä puolueen jäseneksi.

Tälläkin kerralla Helsinki Pride -yhteisön huonosti harkitusta ratkaisusta syntyy täysin tarpeettomia jakolinjoja, jotka haittaavat tärkeiden asioiden edistämistä.

Priden järjestäjien olisi turvallisinta tehdä linjaus hajuraosta koko puoluepolitiikkaan, eikä kumppanoitua puolueiden tai niiden kylkiäisjärjestöjen kanssa. Se ei estäisi puolueiden ja niiden läheisjärjestöjen edustamista kulkueessa. Setan piirissä puoluepoliittiset läänityspyrkimykset ovat kautta historian olleet merkittävä ongelma ja riitojen lähde.

Lain säätämisessä on niin, että vaikka itse asian hyväksyisi, ei itse lakiteksti ehkä kuitenkaan tunnu noudattavan riittävää lainsäädännöllistä täsmällisyyttä tai se synnyttää lainsäädäntöjärjestelmään tilanteita, jotka koetaan viite-eheyttä rikkovaksi. Syy suhtautua kielteisesti yksittäiseen lakiesitykseen voi kummuta muustakin kuin jonkin ihmisryhmän kategorisesta vastustamisesta.

Translain uudistusta koskevan keskustelun yhteydessä usein kyseenalaistetaan koko trans-ilmiön olemassaolo ja ajatus sukupuolen moninaisuudesta.

Montako sukupuolia on?

Jotkut ovat sitä mieltä, että niitä on kaksi: mies ja nainen. Juridisia sukupuolia tosiaan on Suomalaisessa lainsäädännössä nykyään kaksi. Lisääntymisen suhteen tosiasia on se, että tarvitaan siittiö hedelmöittämään munasolu ja lähtökohtaisesti näiden tuottamiseen liittyvät elimet. Tämän ulkopuolella ei olekaan ehdottoman kaksijakoista. Eikä edes juridista sukupuolta syntymässä määritetä lisääntymiskyvyn tai sukupuolikromosomien perusteella, vaan arvio tapahtuu paljon pinnallisemman arvion perusteella.

Yksilössä sukupuolittuminen tapahtuu hyvin monella tavalla lisääntymiselimien lisäksi.

Biologinen sukupuoli onkin perusteltua hahmottaa kokonaisuudeksi, jonka osia ovat sukupuolikromosomit, keholliset sukupuoliominaisuudet, hormonitoiminta ja neurobiologiset (tai neurologiset) sukupuoliominaisuudet.

Nykykäsityksen mukaan aivojen rakenteissa on synnynnäistä sukupuolittuneisuutta siinä missä ulkoisissa ja muissa sukupuolisuuteen liittyvissä tunnusmerkeissäkin. Sikiön kehitysvaiheiden eriaikaisuuden vuoksi joissain tapauksissa yksilön neurologiseen sukupuoleen (eli aivojen sukupuolisuuteen) ja seksuaalisuuteen liittyvät rakenteet ja/tai sukupuolisuuteen liittyvät ulkoiset ja muut tunnusmerkit kehittyvät sukupuolittuneisuudeltaan keskenään eri tavoin.

Oikeastaan kysymys sukupuolten määrästä on yhtä mielekäs kuin kysymys värien määrästä. Tiettyjä värejä pidetään perusväreinä, tietyille valon aallonpituuksille (eli väreille) on omia nimiä. Tietyt värit hahmotetaan selvemmin kuin muut. Silti jokaisen hahmotetun kirjon värin väli on liukuma.

Sukupuolen kokeminen?

Pohjimmiltaan kyse ei ole ajatuksista tai identiteetistä, vaan pysyvämmästä yksilön ominaisuudesta.

Näkisin, että sukupuolensa kokemisen tai tuntemisen taustalla on synnynnynnäinen kyky samastua sukupuoleen tietyllä tavoin - ja yksilöltä yleensä puuttuu kyky samastua toisella tavoin edes väkisin. Tyypillisesti yksilön keho sukupuolittuu samaan suuntaan kuin tämä yksilön neurologiassa piilevä kyky, mutta sekä geneettiset tekijät että sikiöajan hormonialtistukseen liittyvät asiat voivat joskus johtaa toisenlaiseen kehitykseen - voimakkuudeltaan vaihtelevasti.

Ilmiö on siis synnynnäinen ja taustaltaan biologinen.

Ajattelen niin, että evoluution myötä sukupuolittuneesti eriytyneet kehon piirteet (etenkin lisääntymiselimet ja rinnat) ja tietynlaiset sukupuolittuneesti (osittain luontaisesti, osittain kulttuuripohjaisesti) jakautuneet toimintatavat/roolit ovat muotoutuneet kokonaisuudeksi, sukupuoliseksi tyypillisyydeksi. On kaksi rinnakkaista viiteryhmää "naiset" ja "miehet". Eri kulttuureissa sukupuolittuneet toimintatavat/roolit voivat olla jonkin verran erilaisia, mutta kussakin kulttuurisessa ympäristössä ne kuitenkin ovat yhdistettävissä viiteryhmän kautta kehollisiin piirteisiin.

Samalla tietyt neurologiset ominaisuudet (aivoissa) ovat synnynnäisesti virittyneet niin, että yksilöllä on herkkyys samastua erityisesti kehollisten piirteiden kautta sukupuolittuneesti jompaan kumpaan sukupuolittuneeseen viiteryhmään - tai molempiin tai ei kumpaankaan. Voisi olla mahdollista, että vuosituhansien aikana samastumiskyvyn herkkyyksiä on kehon piirteiden lisäksi myös suoraan sukupuolittuneisiin toimintatapoihin (esim. metsästys ja hoiva).

Sukupuolittuneeseen viiteryhmään samastutaan kokonaisuutena, johon liittyvät biologis-fysiologiset ominaisuudet että viiteryhmälle tyypillinen käyttäytyminen rooleineen kaikkineen, myös ne stereotyyppiset mallit. Samastumisprosessi ei siis erottele kehon piirteitä toimintatavoista/roolista, vaan ne ovat yhtä.

Tällaisella samastumis- tai leimautumiskyvyllä voi ajatella olleen suurtakin merkitystä selviytymisen kannalta jossain vaiheessa ihmiskunnan historiaa, jonka vuoksi sukupuolittunut herkkyys samastua sukupuolittuneesti on kasvanut biologiseksi ominaisuudeksi. Kaikki menee todennäköisemmin kuin Strömsössä, kun useamman ulottuvuuden sukupuolittunut "paketti" yksilössä on tyypillinen.

Kun näin ei joidenkin kohdalla olekaan, voi yksilö alkaa kokea epämukavuutta asian suhteen. Ehkä tuntuu siltä, että kaikki ei ole oikein: esimerkiksi keho tuntuu sukupuolisesti vääränlaiselta. Joidenkin kohdalla ristiriita ja paha olo on todella raju. Psykiatrin työkalupakissa tuskin on työkaluja sukupuolidysforian hoitoon, koska mitä ilmeisimmin vaivan taustalla on luonnonlakeihin kytkeytyvää biologiaa. Sukupuolen kokemusta ei ole mahdollista hallitusti muuttaa. Kirurgin työkalupakissa taas on keinoja korjata sukupuolidysforia hallitusti.

Sukupuolen "pääkytkimenä" toimivat sukupuolikromosomit eivät oikeastaan liity tähän asiaan. Tunnetaanhan henkilöitä, jotka edustavat ulkoisesti eri sukupuolta kuin mitä tämän sukupuolikromosomeista voisi päätellä. Tiedetään, että kehon sukupuolittuminen tapahtuu tietyssä vaiheessa sikiöaikana, ja siihen vaikuttaa hormonialtistus. Aivojen kehitys puolestaan tapahtuu omaa tahtiaan, ja vaikkapa sopiva hormonialtistus tietyssä vaiheessa saattaa hyvinkin vaikuttaa niihin asioihin, jotka liittyvät sukupuolisuuteen liittyviin taipumuksiin ja vaistoihin, niin kykyyn samastua sukupuoleen kuin vaikkapa seksuaaliseen suuntautuneisuuteenkin.

Lisääntymiseen liittyvän dikotomian (kahtiajakautuneisuuden) ohjaaman laajemman sukupuolisuuden olemassaoloon liittyy aivan loogisesti se, että tyypillisestä "paketista" poikkeaminen on yksilötasolla synnynnäistä, pysyvää ja hyvinkin luonnollista.

Teimme kesäkuun lopulla reilun viikon mittaisen roadtrip-tyyppisen reissun etelänaapuriimme Viroon. Olin sellaisen halunnut tehdä jo pitkään, mutta aina on eteen tullut jotain tähdellisempää ja olevinaan ainutkertaisempaa - kun tuossa lähellähän se Viro on, ja sinne voi helposti mennä milloin vain. Tallinnassa on käyty kymmeniä kertoja, mutta muualla Virossa ei.

Tuli korona matkustusrajoituksineen ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Heräsi olo, että mikään ei olekaan itsestään selvää ja aina saatavilla.

Viro on minulle tuttu tv:stä, verkosta ja etenkin radiosta. Olen seurannut Viron tapahtumia 1980-loppupuoliskolta lopulta lähtien välillä aika intensiivisestikin. Meillä kotona näkyi aikanaan Viron televisio mustavalkoisena ja ääni kuului enemmän ja vähemmän särinän takaa, koska siellä oli käytössä eri lähetysstandardi kuin meillä. Viron radio lähetti suomenkielistä ohjelmaa päivittäin, ja sitä seurailin - ja toisinaan jäin keskiaalloilla taajuudelle 1035 kHz suomenkielisen osuuden jälkeen kuuluvan vironkielisen yleisohjelman pariin. Maistelin suomea muistuttavia sanoja ja yritin ymmärtää.

Kun täällä alettiin vuoden 1987 paikkeilla suuremmin puhua Virosta, aloin minäkin tiedostaa paremmin Viron ja virolaisten olemassaolon ja tarinan.

Hankin Viron sanakirjan ja jonkin alkeisoppikirjan - ja kas, kielen salat alkoivat varsin helpolla aueta: puhummehan miltei samaa kieltä, ja kielten logiikka on pääpiirteittän sama. Historia on hionut toista yhdellä ja yhtä toisella tapaa. Viroa ehkä vähän enemmän. Tutustuminen viron kieleen on ollut samalla tutustumista suomen kieleen ja sen ilmiöihin - ja on ollut jännä huomata, miten puolin ja toisin murteissa esiintyy toisen kielen yleiskielen yksityiskohtia, mitkä omasta yleiskielestä taas puuttuvat.

Nyt oli viimein aika lähteä katsomaan niminä tuttuja paikkoja, jotka toki ovat näiden noin 35 vuoden aikana ehkä hieman muuttuneet.

Pakolliset nähtävät ovat olleet nuppineuloina kartassa jo pitkään: Kaalin meteoriittikraatteri Saarenmaalla, Viron kansallismuseo Tartossa sekä Palamusen kirkko ja koulu. Niiden lisäksi yleisesti Kuressaare, Pärnu, Tartto, Võru ja Narva. Niiden pohjalta syntyi reitti.

Lauttamatkat ja yöpymiset hoituivat näppärästi muutamaa viikoa ennen matkaa. Hinnat olivat kohtuulliset, koska reissun ajankohta oli ennen juhannuksena käynnistyvää varsinaista matkailukautta.

En aio tässä käsitellä hlbti-teemoja, vaan yksinomaan kyseistä matkaa, jossa eniten hlbti-teemaan liittyvää oli varmaankin se, että matkalla olleet sattuvat olemaan homoja. Virossa hlbti-aktiviteetti on keskittynyt Tallinnaan, mutta aiemmin kesäkuussa Tartossa oli pidetty sen ensimmäinen pride-tapahtuma kulkueineen. Kovin paljon mitään erityistä hlbti-teemaista ei silmiin sattunut; joillain sateenkaarevia asusteita, muutama sateenkaarilippu jonkun ikkunassa ja vastaavaa. Ruokamatkastakaan ei ollut kyse, vaikka ruoka olikin kohtuuhintaista ja pääosin oikein hyvää.

Reissuun

Laivamatka sujui hyvin, mitä nyt laivasta ulos tultaessa auton digitaalinen mittaristo ei tahtonut herätä - autokannella auto oli ilmeisesti ollut liian pitkän tovin matkapuhelinverkon tavoittamattomissa, eikä järjestelmä kaiketi tykkää sellaisesta tilanteesta. Asiasta on raportoitu auton valmistajalle. Kyllä se sitten tovin päästä virkosi. Onneksi Tallinnassa ei ollut ruuhkaa ja ulosmenotietkin olivat hyvin kyltitetty. Pääsimme onnellisesti Tallinnasta kohti lounasta ja Virtsua, josta pääsee lautalla Muhun saarelle, ja sieltä pengertä ja siltaa myöten Saarenmaalle.

Ennen Virtsua jaloittelimme hetken Lihulassa ja silmäilimme ensimmäiset linnanrauniot. Niitä Virossa riittää. Rakennemuutos rassaa Virossa(kin), joten varsinkin maalla tai syrjäisissä kaupungeissa on paljon ränsistyneitä taloja. Valtatiet taas ovat erittäin hyvässä kunnossa. Vähäisemmän roudan ansiosta ne ovat järjestään paremmassa kunnossa kuin monet Suomen teistä. Ehkä EU-rahoillakin on saatu aikaan jotain.

Jokaisessa valtatien kyltissä paikkojen nimet olivat minulle ennestään tuttuja, mutta mistään paikasta ei kuitenkaan ollut olemassa selkeää mielikuvaa. Omat tavoitteeni reissun suhteen liittyivät ennen kaikkea siihen, että saan paikannimille omakohtaiset mielikuvat. Paikkakuntien merkkirakennuksia olen tietysti nähnyt kuvissa ja katunäkymiäkin Googlen Streetview-palvelussa. Niistä kuitenkin puuttuu mittakaava ja suhde muuhun ympäristöön.

Minulle on uudessa ympäristössä tärkeää hahmottaa paikkakunnan keskeisten maamerkkien suhde toisiinsa: keskusaukio, pääkadut, mahdollinen ranta ja/tai joki, asema, kirkko, muut tornit ja vastaavat merkkirakennukset, lopulta lähiötkin - sekä ne tiet, mistä kaupunkiin tullaan ja mistä lähdetään muualle. Pitää päästä kulkemaan pitkin katuja omin jaloin ja katselemaan ympärilleen. Sillä tavoin otan kaupungin haltuun ja se alkaa tuntua kokonaisuudelta, eikä vain yksittäisiltä rakennuksilta, jotka on ripoteltu pitkin-poikin - ja voisivat sijaita yhtä hyvin vierekkäin tai eri kaupungeissakin.

Saarenmaa

Saarenmaalla ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kaalin meteoriittikraatteri. Sinne on rysähtänyt taivaalta kiviä jokunen tuhat vuotta sitten. Erityistä on se, että tapahtumasta saattaa olla jälkiä itämerensuomalaisessa kansanrunoudessa, Kalevalassakin. Kraatterijärvi valleineen oli vaikuttavampi kuin olin ajatellut, sillä en ollut kunnolla hahmottanut näkemistäni kuvista mittakaavaa.

Kuressaaressa viivyimme kaksi yötä. Kävimme myös etäämmällä katsomassa saaren etelään kurottuvan niemen päässä olevaa Sõrven majakkaa, jonne piti myös kiivetä. Samalla poikkesimme länsirannikolla Kihelkonnan pikkukaupungissa.

Itse Kuressaare historiallisine piispanlinnoineen on soma, ehkä vähän Hankoa tai Naantalia muistuttava, ainakin sesongin ulkopuolella unelias pikkukaupunki. Kaupungissa on aika paljon hotelleja, jotka kutsuvat itseään kylpylähotelleiksi. On niissä sitten uima-allas ja saunaosastot.

Saarenmaalta lähtiessämme piipahdimme vielä Orissaaren kaupungissa.

Pärnu

Pärnu onkin vilkkaampi paikka. Vanhakaupunki, hienot hiekkarannat, rantapuistot, jokiranta, ostoskeskukset, lähiö ja kaikkea. Ei ihmekään, että Pärnu on Viron epävirallinen kesäpääkaupunki.

Viron tasavalta julistettiin vuonna 1918 nimenomaan Pärnussa, Endla-teatterin parvekkeelta. Alkuperäistä teatterirakennusta ei ole enää, koska Toisessa maailmansodassa vetäytyvä Saksan armeija sytytti sen tuleen ja neuvostomiehittäjä tuhosi rauniot räjäyttämällä liian vahvana itsenäisen Viron symbolina eikä korjannut rakennusta. Endla-teatterin uusi rakennus pystytettiin toisaalle kaupunkiin ja alkuperäisen teatterin paikalla on neuvostoaikana rakennettu hotelli - jossa sattumalta yövyimme ne pari yötä. Vanhan teatterin muistomerkki ja samalla itsensäisyysjulistusta koskeva muistomerkki pystytettiin hotellin edustan aukiolle vuonna 2008.

Pärnussa olisi voinut viettää pidemmänkin ajan - ja etenkin juhannus olisi jälkikäteen ajatellen pitänyt viettää juuri Pärnussa. Pärnuun palaan vielä, varmasti.

Valga ja piipahdus Latvian puolelle

Matka Tarttoon ei mennyt suorinta tietä, joka olisi käynyt kauniiksi mainitun ja kuvista päätellenkin kauniin Viljandin kautta. Siellä käyminen jää toiseen kertaan. Sen sijaan kiersimme rajakaupunki Valgan kautta.

Matkalla etelään pysähdyimme Tõrvassa ihmettelemään Helmen linnanraunioita ja kalkkikiveen kaivettuja historiallisia luolia.

Tie Valgaan kulki useiden pikkukaupunkien keskustojen läpi.

Valga on oikeastaan kaupungin puolikas, sillä se on samaa taajamaa kuin Latvian puolella oleva Valka. Valkan puolella oleva alkoholimyymäläkin piti tarkastaa. Vähän nuhruisen tuntuisissa Valgassa ja Valkassa ei viivytty kovin pitkään, mutta hetki katseltiin paikkoja molemmin puolin rajaa. Raja on tietysti merkitty, mutta vapaasti ylitettävissä. Helsinkiläisestä se tuntuu vähän eksoottiselta, mutta pohjoisessa esimerkiksi Torniossa ja Ruotsin Haaparannalla asuvalle ratkaisu on tuttu.

Noin 80 kilometrin matka Tarttoon ajettiin pysähtymättä valtatietä myöten, joten toiseen kertaan jää myös talviurheilukaupunki Otepää.

Tartto ja Etelä-Viro

Tartto vaikutti ensin hivenen uneliaalta. Elävää tuntui olevan lähinnä Emajõgi, joka virtaa kaupungin läpi itään, kohti Peipsijärveä. Juhannuksen vaikutus Virossa on sama kuin Suomessa: kaupungit tyhjenevät ja lähdetään maalle. Illalla käytiin katsomassa kaupunkilaisten juhannusaaton viettoa. Kokko syttyi Raadin järven rannalla, ja paikalla olikin runsaasti kaupunkiin jääneitä ihmisiä. Vaan elämä palasi kaupunkiin heti juhannuksen jälkeen. Historiallisen ilmapiirinsä säilyttänyt Tartto osoittautui lopulta oikein mukavaksi ja vireäksi paikaksi. Onhan se yliopistokaupunki ja Viron kulttuuripääkaupungiksikin nimetty.

Tartosta käytiin katsomassa etelämmässä sijaitsevaa Võrun kaupunkia. Sen seudulla puhuttava võron kieli poikkeaa viron kirjakielestä melko tavalla. Juhannuspäivä Võrussa oli melko hiljainen. Vielä etelämpänä, Haanjassa sijaitsee Suur Munamägi, Viron korkein maastokohta. Tällä kertaa se jäi väliin. Paluumatkalla pysähdyimme hetkeksi myös Põlvaan. Siellä ihmeteltiin ties monettako kertaa haikaroita. Virossa niitä on kaikkialla, mutta Suomenlahden yli ne eivät juuri tule.

Yksi reissun pääkohteista oli Tartossa sijaitseva Eesti Rahva Muuseum ERM, eli Viron kansallismuseo. Suuressa museossa vierähti useampikin tunti. Ilma ulkona oli lähes tuskallisen kuuma, joten ilmastoidusta museosta ei ollut kiirettä pois. Museon päänäyttelyn yksityiskohdista minua erityisesti kiehtoi havainnollinen esitys siitä, miten paljon vielä keskiajalla viron kieli on muistuttanut nykysuomea. Viron kieli on sittemmin “kulunut” paljon suomea enemmän. Koko päänäyttely on varsin kattava esitys Viron ja virolaisten historiasta. Yksi punainen lanka on hahmotettava tarina: keitä virolaiset ovat ja mistä virolaiset tulevat. Itse ajattelen, että juuri tuon museossa esillä olevan tarinan neuvostomiehittäjä yritti puolen vuosisadan aikana hämärtää, muttei aivan ehtinyt. Kesällä 1988 Virossa alkoi suuri työ tuon tarinan palauttamiseksi virolaisten kollektiiviseen muistiin, ja 20. elokuuta 1991 virolaiset olivat valmiita päättämään itsenäisen virolaisen valtion palauttamisesta.

Kolmen Tartossa vietetyn yön jälkeen lähdimme kohti pohjoista ja koillista.

Palamuse ja Peipsin ranta

Ensimmäinen pysähdys oli runsaan parinkymmenen kilometrin matkan päässä Palamuse. Se on pieni kirkonkylä Jõgevamaalla. Viron kansalliskirjailijaksikin mainittu Oskar Luts kuvaa esikoisteoksessaan Kevade (suom. Kevät) tapahtumia, jotka sijoittuvat kuvitteellisen Paunveren kihlakunnan kirkolla sijaitsevaan kouluun, mutta miljöön esikuva on juuri Palamuse. Kun meillä Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla alkaa raivaajahenkisesti sanoin “Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi”, niin Virossa vastaavan statuksen omaava Kevade alkaa sivistyshenkisesti sanoin “Kui Arno isaga koolimajja jõudis, olid tunnid juba alanud” (suom. Kun Arno ehti isänsä kanssa koulutaloon, oli koulutyö jo käynnissä). Olen lukenut teoksen alkukielellä, ja tarve nähdä tuo miljöö omin silmin oli lähes pakonomainen. Kevade oli aikanaan ensimmäinen vironkielinen kirja, jonka luin kokonaan.

Palamusesta ajoimme kohti Peipsijärveä ja sitten sen rantaa myöten pohjoiseen.

Poikkesimme jaloittelemaan ja jäätelölle Mustveessä. Viron itäosissa on paljon ortodokseja ja Mustveessä on vanhauskoisten museokin, mutta jätimme sen väliin. Mietimme, josko kävisimme Peipsijärvessä uimassa, mutta sekin jäi väliin. Jatkoimme matkaa suoraan Narvaan.

Narva

Narva on koillisessa Virossa sijaitseva rajakaupunki, lähes täysin venäjänkielinen. Viroa toki osataan sen verran kuin osataan. Ehkä englannin kielellä pärjäisi kaupungissa vaivattomammin kuin viron kielellä. Kaupungin tunnetuin maamerkki on Narvan linna, jonka kiersimme läpi. Narvan joen toisella rannalla on Venäjä ja Ivangorod linnoineen.

Rekat jonottivat rajanylitykseen pitkissä jonoissa. Narvan toinen maamerkki on korkea tornitalo keskellä kaupunkia. Se edustaa jonkinlaista betonista neuvostobrutalismia.

Narva tuhoutui toisessa maailmansodassa täysin, joten se rakennettiin uudestaan neuvostomiehityksen aikana - ja se onkin kukkaistutuksistaan ja puistikoistaan huolimatta jonkinlainen elävä aikakone neuvostoajan kaupunkimaisemaan, joka Virossa yleisesti alkaa olla mennyttä. Sen sijaan kymmenisen kilometriä pohjoisempana meren rannalla on Narva-Jõesuu, missä on monen kilometrin mittainen hiekkaranta, jonka kautta kiersimme Tallinnaan lähtiessämme.

Vähän nukkavieru Jõhvi ja kaunis Rakvere

Matkalla Tallinnaan pysähdyimme ensin Jõhvin kaupungissa, mutta se tuntui yleisilmeeltään hivenen ankealta. Sen sijaan noin sadan kilometrin päässä Tallinnasta sijaitseva Rakvere on oikein mukavan oloinen. Olin kuvitellut sen jotenkin harmaaksi ja tylsäksi, mutta linnan katvessa sijaitseva kaupunki osoittautuikin hyvin viihtyisän oloiseksi paikaksi.

Ruokailun, pienen vanhankaupungin kierroksen ja linnalle kiipeämisen jälkeen lähdimme kohti Tallinnaa ja laivaterminaalia.

Noin 30 kilometriä ennen Tallinnaa horisontissa alkoi vilahdella tuttu maamerkki: televisiotorni. Piritalla kulutimme vielä aikaa syömällä jäätelöt ja kävimme Lasnamäen kauppakeskuksessa. Sitten ajoimme laivaan ja reissu oli paketissa.

Reilu viikko oli lyhyt aika ja lukuisia kiinnostavia paikkoja jäi näkemättä, kuten Hiidenmaa, Haapsalu, Viljandi, Otepää, Suur Munamägi, Tarton eteläpuolinen alue muutenkin ja keskisessä Virossakin olisi kiva käydä. Silti olin reilun viikon jälkeen tyytyväinen kotiintulosta. Usein reissun jälkeen on jotenkin tyhjä ja haikeakin olo. Tällä kertaa ei ollut. Ehkäpä se liittyy siihen, että mielen kuva-albumin aiemmin otsikoidut, mutta tyhjät tai vaillinaiset sivut saivat täytettä ja siinä riittää pureksittavaa?

Hajahavaintoja

Viron hyviin puoliin kuuluu se, että maa on pinta-alaltaan pieni ja välimatkat siten lyhyitä: mantereella Virossa pääsee oikeastaan mistä hyvänsä minne hyvänsä autolla noin kolmessa tunnissa - ja se tuntuu pitkiin välimatkoihin Suomessa tottuneesta jännältä. Hyväkuntoiset päätiet eivät myöskään ole kovin kiemuraisia.

Virossa bussiyhteydet ovat hyvät ja joihinkin paikkoihin pääsee junallakin. Hinnat ovat kohtuulliset. Julkisten käyttäminen olisi ollut tietysti ekologinen valinta. Tasaisessa maassa myös pyöräily on vaihtoehto. Matka tehtiin kuitenkin autolla. Suurimpana syynä on se, että aikaa oli niukasti - ja katsottavaa eri puolilla maata paljon. Piti myös päästä paikkoihin, minne julkinen liikenne ei vie. Ja tavaraakin oli matkassa jonkin verran.

Virossa mannereurooppalaisuus tai keskieurooppalaisuus on paljon vahvemmin läsnä katukuvassa kuin meillä. Suomessa niin säilyneet vanhat kaupungit ja kirkonkylät kuin laatikkoarkkitehtuurilla “kohennetut” kirkonkylätkin ovat omanlaisiaan, mutta Virossa kaupungeissa ja kirkonkylissä on enemmän sellaista henkeä, mitä tapaa jossain Saksan vanhoissa kaupungeissa.

Virolaisten asuttamat kaupungit ovat pääsääntöisesti - joitain ränsistyneitä rakennuksia katsomatta - yleisilmeeltään jotenkin enemmän rakkaudella kunnossa pidettyjä kuin ne, missä on venäjänkielinen enemmistö. Mietin, johtuuko se siitä, että virolaisten sidettä paikkaan vahvistavat sukupolvien juuret, kun taas etenkin koillisessa Virossa moni on tullut tai tuotu asukkaaksi neuvostovallan aikana, eikä multaan sidottua suhdetta paikkaan ole. Vai johtuuko se siitä, että nimenomaan koillinen Viro on pahiten kärsinyt raskaan teollisuuden rakennemuutoksesta ja rahaa yksinkertaisesti on vähemmän?

Vähän jännitti, että miten kykenen kommunikoimaan viron kielellä. Kirjakieltä ymmärrän vaivattomasti, kuten myös radiossa tai tv:ssä puhuttua yleiskieltä. Tallinnan puhekielenkään ymmärtämisessä ei ole suuria ongelmia. Puhun kuitenkin viroa niin harvoin, että tarvittavaa rohkeutta ei aina ole. Päivä päivältä huomasin puheen kuitenkin käyvän helpommin. Narvan linnassa venäjänkielinen murtaen viroa puhuva lipunmyyjä kysyi lippujen ostamisen yhteydessä, että mistä maakunnasta tulemme. Päättelin, että ei-natiivi puhuja ei välttämättä tunnista suomalaisuuttani viron kielestäni.

Helsingin käräjäoikeus hylkäsi kansanedustaja Päivi Räsäseen (kd) kohdistuneet syytteet kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Oikeus antoi ratkaisunsa kolmen syytteen hylkäämisestä keskiviikkoiltapäivänä. Syytteet koskivat Räsäsen kirjoitusta vuonna 2004 julkaistussa "Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi" -kirjoituksessa, vuonna 2019 julkaistusta Twitter-kommentesta ja vuoden 2019 sanomiset radiokeskustelussa. Valtionsyyttäjä oli vaatinut Räsäselle vähintään 120 päiväsakon rangaistusta. Syytteen mukaan Räsäsen syytekohdissa tarkemmin yksilöidyt lausumat olivat homoseksuaaleja halventavia ja syrjiviä.

Oikeus kuitenkin katsoo, ettei Räsäsen lausumissa ollut kysymys vakavuudeltaan sananvapauden suojan ulkopuolella olevasta vihapuheesta, vaikka se pitikin osaa Räsäsen lausumista homoseksuaaleja loukkaavina. Syyteet siis hylättiin. Käräjäoikeuden päätös ei ole lainvoimainen. Syyttäjä on ilmaissut mahdollisesti valittavansa päätöksestä.

Mitä kaikesta tästä pitäisi ajatella?

Toki on ikävää, kun joku puhuu jollain tavoin loukkaavasti ihmisestä tai ihmisryhmästä. Se on ennen kaikkea tökeröä, huonoa käytöstä, röyhkeyttä ja suulautta. Se kertoo sanojastaan enemmän kuin kohteesta.

Minusta tämänkaltainen sanomisen vapauden rajojen koettelu rikostutkinnan ja mahdollisen oikeuden istumisen kautta ei ole viisasta toimintaa. Tällaiset prosessit ovat mielestäni perusteltuja silloin, kun halventavasti puhutaan jostakusta yksilöstä tai sitten lietsotaan väkivallan uhkaa lisäävällä tavalla suoranaista vihaa kansanryhmää kohtaan.

Minusta loukkaavuutta pitäisi sietää - ja avoimessa keskustelussa pitää olla myös tilaa asettaa loukkaava taho julkisen häpeän alaiseksi.

Minusta kestävämpi tulos saavutettaisiin sillä, että Räsäsen uskonnollistaustaisiin ulostuloihin vastattaisiin maallisesti, tosiasioihin vedoten. Oikeastaan Räsäsen esittämiä teologisia selityksiä on melko turha juurikaan tökkiä, sillä niille on melko vähäinen kaikupohja. Väsymätön tosiasioilla vastaaminen nakertaa kyllä aikaa myöten Räsäsen uskottavuutta lääkärinä ja päättäjänä - ja ylipäätään täyspäisenä.

En toisaalta myöskään kiistä sitä, etteikö Räsäsen asemasta ilmaistu voi olla haitaksi etenkin sellaisissa ympyröissä eläville, joissa Räsäsen edustamalla uskonnollisella maailmankatsomuksella on kaikupohjaa. Kärsijöinä ovat etenkin hlbti-vähemmistöihin kuuluvat ja heistä erityisesti nuoret.

Silti käynnissä olevan keskustelun kautta seksuaaliseksi suuntautuneisuudeksi kutsutun inhimillisen ominaisuuden luonne kirkastuu; seksuaalivähemmistöt ovat esillä keskustelussa ja asia arkipäiväistyy. Suut tukkimalla asia vain työntyy maton alle. Moninaisuuden "normaalistumisestahan" nämä uskonnolliskonservatiivit eniten näyttävät olevan huolissaan.

Kommentti pohjautuu parin vuoden takaiseen keskustelupuheenvuoroon.

Hakaniemenrannassa oleva patsas lähtee aikanaan rakennustöiden alta pois. Sen voisi sijoittaa Venäjän suurlähetystön nurkille, tarvittavin saatesanoin (suomeksi, ruotsiksi, venäjäksi ja ehkä muillakin kielillä) muistuttamaan, että Neuvostoliiton ja Venäjän toistuvasta roolista maailmanrauhan häiritsijänä.