Olen homoseksuaali mies. Määritelmä on selkeä, ymmärrettävä ja tarkka. Se kertoo olennaisen siitä, kehen voin tuntea vetoa. Silti yhä useammin olen huomannut, että minut viiteryhmäni muassa lokeroidaan vasten tahtoani. Tämän lokeron nimi on queer.
En kutsu itseäni queeriksi. En koe sanaa omakseni, enkä pidä sitä hyvänä kattoterminä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille.
Ensimmäinen syy on yksinkertainen: queer on epämääräinen sana. Homoseksuaali tarkoittaa jotakin konkreettista. Samoin vaikkapa lesbo, biseksuaali tai transsukupuolinen. Queer taas voi tarkoittaa lähes mitä tahansa normista poikkeavaa identiteettiä, elämäntapaa tai kulttuurista asennetta. Kun sana voi tarkoittaa kaikkea, se ei lopulta kerro juuri mitään.
Toiseksi queer ei ole neutraali termi. Se sisältää vahvan ideologisen ja poliittisen latauksen. Monille se liittyy identiteettipolitiikkaan, akateemiseen sukupuoliteoriaan ja ajatukseen siitä, että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat jatkuvasti muuttuvia ja määrittelemättömiä. Kaikki homoseksuaalit eivät ajattele näin. Minä en ajattele näin.
Moni homo ei myöskään koe tarvitsevansa "queer-yhteisöä". Olemme taistelleet vuosikymmeniä sen puolesta, että homoseksuaalisuus nähtäisiin tavallisena osana yhteiskuntaa – ei jonakin radikaalina tai mystifioituna alakulttuurina. Toisinaan sateenkaaripoliittisessa keskustelussa on ollut halua viedä kehitystä päinvastaiseen suuntaan: kohti jatkuvaa erilaisuuden korostamista.
Tiedän, että toisille queer on myös henkilökohtainen identiteetti ja jopa vapauttava tapa määritellä itseään. Tämä ei ole kiista siitä, etteikö sana voisi merkitä eri ihmisille eri asioita, vaan siitä, miten sitä käytetään kattoterminä. On tärkeää erottaa toisistaan henkilökohtainen identiteettisana ja yleinen luokittelutermi. Se, että jokin sana toimii joillekin identiteettinä, ei automaattisesti tee siitä neutraalia ryhmäkäsitettä kaikille.
Sitten on vielä sanan historia. Queer oli pitkään englanninkielinen haukkumasana homoseksuaaleille. Osa on ottanut sen takaisin ylpeyden merkiksi, ja hyvä niin, jos se tuntuu heistä oikealta. Mutta takaisin vallattu haukkumasana ei automaattisesti muutu kaikkien yhteiseksi identiteetiksi. Minulla ei ole velvollisuutta kutsua itseäni sanalla, jota en pidä omana.
Pidän myös ongelmallisena sitä, että queer-sanaa käytetään nykyään kattoterminä ihmisistä kysymättä. Ikään kuin kaikki seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat automaattisesti jakaisivat saman identiteetin, maailmankuvan tai poliittisen näkemyksen. Emme jaa.
Minun ei tarvitse hyväksyä sitä, että minuun viitataan sanalla, jota en pidä omana.
Tässä mielessä kyse ei ole vain sanoista, vaan siitä oletuksesta, että yksi termi voisi kuvata koko moninaisen joukon kokemuksia samalla tavalla. Kielen tasolla tämä koskee laajempaa ilmiötä, jossa yksilölliset identiteetit helposti "paketoidaan" yhden yhteisen käsitteen alle, vaikka todellisuus on aina monimuotoisempi.
On täysin mahdollista olla homoseksuaali mies ilman, että kokee kuuluvansa queer-käsitteen piiriin. On mahdollista kannattaa yhdenvertaisuutta ilman queer-leimaa. On mahdollista elää avoimesti homona ilman tarvetta purkaa kaikkia normeja ympäriltään.
Siksi toivon yksinkertaista asiaa: että ihmiset saisivat itse määritellä, millä sanoilla heitä kuvataan.
Minä olen homo. Se riittää.
