Posket helottaa iloisen punaisena, tulin juuri kotiin parin tunnin kävelylenkiltä jonne ystäväni minut onneksi houkutteli lähtemään. Teki hyvää päästä ulos ja olla murehtimatta yksin kotona. Puhuttiin paljon, hänelle on niin helppoa puhua asiasta kuin asiasta ja hän on saanut minut puhumaan/kirjoittamaan asioista joista ei ole koskaan ennen tullut puhuttua koska haavat ovat niin syvällä ja edelleen osin auki. Mutta nämäkin asiat kuten koulukiusauttuna oleminen pitää puhua halkipoikkijapinoon jotta pääsen niistä jonain päivänä eteenpäin. Löysin sieltä menneisyydestä monia merkittäviä asioita jotka liittyvät siihen miten nyt näen itseni. Miksi en pidä itsestäni, etenkään ulkomuodostani, vaikka toki jotkut kauniiksikin sanovat.
On myös hyvä kuulla toisen ihmisen kokemuksista, nähdä ettei ole yksin omien neuroosiensa kanssa tässä maailmassa. Olla ehkä avuksi toiselle omien mielipiteiden ja kokemusten kanssa, sitähän ystävyys on että jaetaan kokemuksia ja ollaan toisten turvana, tukena ja apuna.
K on tulossa taas remonttireiskailemaan, cd-telineen asennus olisi seuraava projekti. Sitten puuttuisikin oikeastaan enää ne kirjahyllyt niin olisi kaikki suht koht kondiksessa, ainakin tältä erää. Torstaina kun hän kävi niin päädyimme sänkyyn. Ikävä sanoa tätä ääneen mutta tietyllä tapaa annoin hänen käyttää minua koska tiedän hänen haluavan minua eikä se niin kovin vastenmieliseltä minustakaan tunnu, vaikka toki en nauti siitä samoin kun hän. Kauhea ihminen olen. En tätä hänelle sanoisi koskaan ääneen vaikka ehkä kuitenkin syytä olisi. Toivoisin niin hänen löytävän itselleen ihanan vaimon koska hän jos kuka sen antaitsisi ja hänestä joku nainen saa vielä ihanan miehen. Minulle hän ei olisi sopiva vaikka miehistä pitäisinkin, on aivan liian rauhallinen ja analyyttinen, miettii asioita liian pitkään ennen kuin toteuttaa ne, siis minun mielestäni mutta minähän en tunnetusti oikein ehdi mitään miettiä vaan menen ja teen ja mietin sitten:) Neiti kun tuppaa vähän olemaan hätäinen, monissakin asioissa.
Huomenna pyydän häneltä kyydin kotiin, saan sieltä mukaani mamman tekemän mielettömän kauniin ristipistotyön joka on tehty silloin kun minä synnyin, 26 vuotta sitten. Ei muuten tunnu yhtään fiksummalta tai vanhemmalta. Kohta lähestyy jo 30, pitäisiköhän jo alkaa siitä angastata?
