mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä?

Äiti ja isi lähtivät juuri. En tiedä selvensikö keskustelu mitään, ainakin sain sanottua asioita joita olen kantanut sisälläni kaikki vuodet kykenemättä sanomaan niitä ääneen koska asia on ollut aika lailla tabu meidän perheessä. Heidän avioeronsa siis. Minä olen ignoorannut sen muiston kokonaan ja taidan ignoorata hamaan tulevaisuuteen mutta niin kai se sitten vain on. Jos jotain toivon niin sitä että tämä ilta mahdollistaisi keskustelun ylläpitämisen asiasta jatkossakin, sitä mukaa kun neiti muistaa ja haluaa/kykenee asiasta keskustella.

Neiti sanoi isille ettei voi keskustella äitipuolensa kanssa siitä rakastaako isi minua vai pikkuveljeä enemmän. Tiedän että äitipuoli oli aika humalassa sen sanoessaan mutta neiti ei silti kykene toistamiseen tai oikeammin kolmatta kertaa moista kuuntelemaan. Koska yksinkertaisesti ei kykene koska muutenkin on taakkoja ja muuttolaatikoita vaikka jaettavaksi kadunkulmassa. Ei niitä vaan taitaisi kukaan haluta. Jos haluaa niin voi ilmoittaa neidille, lahjoitan mielelläni pois.

Löysin vanhoja valokuvia lapsuudestani ja muistin vanhan ystäväni lapsuusvuosilta. Mietin mitä mahtaa hänelle kuulua, missä hän on ja mitä tekee. Elämästäni on hävinnyt monta ihmistä, osa syystä että olen halunnut heidät hävittää ja osa sitten syystä että ovat halunneet lähteä. On joitakuita joita kaipaan, osin siksi että olen jakanut heidän kanssaan elämästäni osan. Toivon etteivät he kanna minulle kaunaa siitä pahasta mitä olen tahattomasti tai tahallani heille aiheuttanut.

Nyt olisi halirutistus poikaa.