Olisiko aika?

Mulla on suuria vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin, varsinkin jos vastapuolena on uusi tuttavuus tai joku jota pidän itseäni ylempänä tai jollain tapaa ylempiarvoisena. Tiedän tämän ongelman ja joskus yritän uhallanikin katsoa pidempään silmiin, mutta lähes aina olen se joka kääntää katseen johonkin "kiinnostavaan".

Nyt makoilimme sohvalla. Molemmille alkaa olemaan selvää että tämä loppuu jos ei jotain dramaattista tapahdu. Olimme keskustelleet tämän jo selväksi ja jotenkin kai se helpotti. Oltiin yhdessä enää vain sen takia että kummallakaan ei ollut muuta tekemistä ja nautimme toistemme seurasta.

Aloimme jostain syystä katsoa vain toisiamme silmiin. Vähän hymyillen. Katsoimme toisiamme silmiin valehtelematta viisi minuuttia, ihan hiljaa. Hymyillen varovaisesti ja nauttien toistemme kasvoista. Minulla ei ollut mitään tarvetta kääntää katsetta pois, halusin vain ihailla noita täydellisiä kasvonpiirteitä joita olen oppinut jo rakastamaan viimeisen parin vuoden aikana.

Oli jotenkin olo että maailmassa ei ole mitään muuta. En edes ajatellut mitään ahdistavaa. Nautin, olin, rakastin. Voisipa näin jatkua...

Huomenna pitäis lähteä työmatkalle. Odotan innolla sitä reissua, neljä päivää hyvässä porukassa erilaista tapahtumaa. Ihan hyvä breikkaus tälle mun ajattelulle... toivottavasti.

Ongelma on se että ilmeisesti tuo seurustelujuttu on nyt loppumassa. En pääse olemaan paikalla millään tavalla kun se miettii asioita, voi olla toki parempikin. Mut pelottaa et en enää ees nää sitä ku etäältä, pelottaa etten pääse edes puhumaan asioita kasvokkain. Kun tuun loppuviikosta takasin ja odotan et saisin nähdä sen ni voi olla et sitä ei enää tuu. Harmittaa ku tavallaa kaikki on pilalla ku en mä oo elämässäni muuta toivonu ku hyvää parisuhdetta, jota en tosin varmaan oo saanu edes kokea.

Monet varmaan ois kateellisia mulle kuitenkin monesta asiasta. Hyvä duunipaikka, ulkomaanreissuja, näennäisiä kavereita, auto ja kai ehkä ulkonäköäkin. Sisällä vaan kiehuu.

No toivotaan hyvää reissua ja unohtamista. Kyl mä sen aina sillon tällön osaan. Kirjoittelen taas joskus...

Hetkeen en kirjoitellutkaan mitään. Tuntui että en oikein tiedä mistä kirjoittaisi. Kun seuraa muiden blogeja niin hirveän monella muulla tuntuu olevan samanlaisia ajatuksia, epätoivoa, masennusta ja epätietoisuutta.

Joskus tuntuu että homous on sellainen ominaisuus jonka myötä vähänkin heikompi ihminen vain lytätään. Jo pelkkä ennakkoaavistus siitä miten ihmiset voisivat ottaa asian saa minut pelkäämään elämää ja tulevaisuutta. Jotenkin se iloinen ja toiveikas nuori poika on muuttumassa pelkääväksi vainoharhaiseksi yksinäiseksi höperöksi ja ainoa mitä voi ajatella on se ympäröivä yksinäisyys. Kun ei uskalla olla oma itsensä ja puheissaan sensuroi kaiken mikä viittaa omaan itseensä. Tuntuu pahalta.

Jotenkin olen oppinut sen että kysyn aina muiden kuulumisia. Kyselen kiinnostuneena normaalien ihmisten elämästä ja tunteista ja salaa mietin miten mukavaa olisi olla yhtä huoleton. Jos minulta kysytään, harvoin toki, niin olen vain hiljainen ja pyrin jollain keinoilla kääntämään keskustelun muihin. Ketä mun jutut vois kiinnostaa.

Poikakaveri oli ainoa jonka kanssa pystyin keskustelemaan omasta itsestäni. Nyt kun se on päättymässä mitä varmimmin koska hänkin haluaisi olla normaali niin tuntuu että hyppään tyhjään. En ole sen jälkeen enää kenellekään aito. Ainoastaan mukava poika jonka kanssa voi keskustella omista huolistaan ilman ongelmia. En enää kohta halua edes puhua itsestäni, ei mua periaatteessa ole olemassa.

No nyt tiedän ainakin varmasti mikä olen, voimia ei vain olisi enää aloittaa alusta. Pitänee hetkeksi turtua johonkin välitilaan, jossa ajattelisi vain jotain mahdollisesti tulevaisuudessa olevaa asiaa. Miksei meikäläisillä voi olla mukavaa ellei ole äärimmäisen vahva persoona ja satu löytämään vierelleen sitä mr. täydellistä?

Elämä tuntuu ajatusten osalta olevan myrskyä, mutta kun pääsin tänne omaan yksiöön ja näin vanhoja kavereita niin kaikki tuntuu paljon helpommalta. Jotenkin tää on nyt mun koti, mut silti se asenne on olemassa että pois jossain vaiheessa. Miksi kodista pitää lähteä? No luulen että mulla ei oo tulevaisuutta täällä jos haluan elää homona. Tuoki ajatus on kuin suoraan pikku britannian kylän ainoasta homosta.

No mutta tuntuu että elämä maistuu edes joltain. Ehkä osittain se johtuu siitäkin et haluan toivoa et tuo parisuhdekin ehkä korjautuis. Hölmöä.

Toivottavasti pystyis vähän muistakin asioista kirjottamaan, mut edistystä, on sentään ehkä toinen positiivinen bloggaus :P

Jos tätä blogia on lukenut niin on saattanut saada käsityksen että kaikki on ohi ja en oo pystyny ees puhumaan. Veikkaan että monen mielestä meidän suhde on jotain masokistista mun osalta. Mut sitä on vaikeeta selittää kun tuntee. Poitsu siis sanoo et tykkää musta tosi paljon mut pelkää liikaa leimautumista homoks. Sit sen mielestä sen pitäs nyt alottaa heterosuhde ku sen mielestä sil ois saumat ja se jo sano et se päätti sen. Tavallaan todella kiduttavaa, mut en vaa pysty kuvittelemaankaan et oisin kenenkään muun kanssa. Tuntuis kiduttavalta nähdä se käsi kädes jonku muijan kans ku tietää et se vois olla mun jos se vaa uskaltais.

Oon vaan aseeton ku en pysty millään auttaa sitä sen ajatuksissa ja sit samalla ku pelkään menettämistä ja sit suren jo samal ni tää on jotain todella sekavaa.

Nyt oikeestaan keskusteltiin pitkästä aikaa järkevästi ilman et pelkästään tunteet oli pinnassa ja kyl se sama jätkä siel vielki on. Ainoo vaa et se miettii koko ajan sitä et pitäskö sen olla normaali ja pitäskö sen miellyttää sen vanhempia ja kavereita. Ei mul oikein oo mitään keinoja vakuuttaa sitä.

Oisko kellään mitään hyvää keskustelua tai kirjotusta aiheesta minkä vois antaa sille. En tiiä. Nyt sentään olo vähän helpottaa ja onneks on pikku tauko duuneista.

No oon viel niin masokisti et annan tunteitten pitää mut tuos kyljes ja toivon. Onko se väärin ajatella et ehkä vielä vaikka se sattuu?

Ajatukset menee laidasta laitaan. Pahinta on toivottomuus. Sitä miettii miksi sitoi haaveensa tähän, miksei jatkanut koko elämäänsä suojellen itseään, miksei mikään muu tunnu miltään. Miksi töissä istuminen on niin tuskaista aina kun tulee hiljainen hetki.

Oon nyt yrittänyt saada jotain kiintopisteitä elämästä joita odottaisi. Töistä tulee nyt melkein viikon "loma" kun siirryn osa-aikaisuuteen ja ajattelin mennä opiskelupaikkakunnalle. Pitää toivoa että sieltä löytyy jotain sellasta aktiviteettia että sais ajatukset pois. Kunhan siihen ei sisälly viinaa, muuten teen taas itestäni pellen laittamalla viestejä tai avautumalla jollekin nyt ku en todellakaan oo valmis mihinkään ulostulonäytelmiin.

No onneks enää kaks työpäivää, sit on kyl pakko vähä makoilla omissa oloissa ja kattoa jos löytää jotain aktiviteettia. Pahinta on, että niinä hiljasina hetkinä itkettää ja en todellakaan oo sellanen tyyppi jonka kyynelehtimistä ihmiset katsois normaalina. Onneks on pari hyvää työkaveria joitten avulla saan naurun irtoomaan, elämän taustat unohtumaan. Vittu en mä oo näin heikko.

Ihminen ajattelee. Joskus aika syvällisestikin, ainakin suurin osa ihmisistä. Toisten mielestä se kai erottaa meidät eläimistä, että pystytään ajattelemaan syitä ja seurauksia ja pohtimaan melko tarkkaankin asioita. Mun mielestä se saattaa olla joskus enemmänkin kirous kuin lahja.

Miten paljon helpompaa elämä olisikaan, kun mentäisiin yksinkertaisilla ajattelumalleilla ja pyrittäisiin vain saamaan ravinto ja oltaisiin tyytyväisiä. Tai jos hyydyttäisiin tiettyyn vaiheeseen jossa elämä olisi vain hauskaa ja vaivatonta. Mutta ei, elämään kuuluu saamista, menettämistä, aherrusta, huolia ja murheita.

Joskus tuntuu että vaikka osaan ajatella niin ajatukset ovat vain sellaista jatkuvaa yhtenäistä puuroa joihin ei saa minkäänlaista tolkkua. Päässä on vain eräänlainen iso möykky joka pitelee otteessaan.

Lisäksi ajatuksissa sitoo monia asioita kiinni siihen mikä on todella tärkeää. Miten asioita voi tehdä kun nyt on jotain minkä takia niitä tekee ja miten paljon paremmalta se tuntuu sen takia että on syy tehdä niitä. Entä sitten kun se syy otetaan pois, kaikki tavoitteet ikäänkuin haihtuu ja jäljelle jää tyhjiö.

Tänään oli vaikeuksia istua töissä, kun tuntui että kaikki valinnat on valutettu viemäristä ja istun siinä päässäni möykky jonka selvittämiseen tarvittaisiin luultavasti jonkun suurkaupungin kierrätyskeskus. Tän blogin aloituksenkin motiivina oli se, että ajattelin voivani kertoa miten tulen kaapista ja miten käännän elämäni sellaiseksi kuin haluan, vihdoinkin.

Entä kun kaikki tähän käännökseen liittyvä oli sidoksissa siihen että rakastin ja siihen että oli syy tehdä niitä asioita. Nyt kun sitä syytä ei ole, tuntuu kuin tippuisin isoon tyhjiöön ja ainoa tavoite olisi löytää happea siitä tyhjiöstä. Tuntuu yhtä mahdottomalta.

Joskus tuntuu, että homon elämä ei voi olla elämisen arvoista. Ensimmäiset 22 vuotta vietin elämästäni yksin, jotain muutamia random säätöjä löytyi. Niistäkin jäi hieman outo maku kun vasta etsi itseään. Muutamien naisseikkailujen jälkeen myönsin itselleni, että homo olen.

Sitten löysin pojan, rakastuin. En tiennyt että sellaista tunnetta on. Kaikki oli kivaa, ongelmana se että ei voitu ikinä näyttäytyä parin yhteisen tutun kanssa. Jos näen hänet julkisella paikalla, en oikeastaan voi morjestaa. Mutta vähän kerrassaan ajattelin.

No hengaillaan nyt kesän aikana aina silloin tällöin yhdessä ja elämä hymyilee, kaikki on ihanaa ja paikkakunnalla jossa ei yhteisiä tuttuja ole, ollaan voitu tehdä kaikkea mitä ollaan haluttu. Luulin että ongelma vähän kerrassaan ratkeaisi. Odotin talvea, töitten ja opiskelujen lomassa voisin mennä ja käpertyä kainaloon, turvaan pahalta maailmalta.

Ilmeisesti olen tyhmä tai mua on huijattu tai sit tää elämä laskee taas niitä housujaan samalla nojautuen eteenpäin, näyttäen sen mitä en yleensä halua nähdä. Tuntuu pahalta ajatus lähteä vetämään elämän rankin talvi ilman sitä turvaa. Pitäisi kuulemma olla hetero että muut olisivat iloisia.

Kysyn vain itseltäni, miksi, miksi, miksi? Onko mussa vikaa?

Ei, vittu tässä maailmassa se vika on. Miks en sais rakastaa sitä ketä haluan, miks mun poitsu ei sais rakastaa mua? Miks ihmisten asenteet sanoo meille että me ollaan jotain hylkiöitä joitten ei tarttis ees elää. Ei kukaan sais mulle tulla sanomaan mitään tollasta.

Tuntuu että haluan vain sulkeutua peiton alle ja kieltää aina, ikuisesti kaikki mitä ajattelen. En halua elää työlle ja opiskelulle kun sain jo maistaa tunnetta joka huumaa. Ja väitän että se oli tosi, se kesti 1,5 vuotta.

Jos saisin yhden toiveen, toivoisin että saisin olla Hänen kanssaan ilman pelkoa, rakastaa.

Mie oon jotenkin aina ajatellut elämän ja sen valinnat sellaisena huoneiden jatkumona. Eli seison aina jossain huoneessa jossa on lukematon määrä ovia, jotkut lukossa ja jotkut auki. Aina tietyn oven avaamalla siirtyy uuteen huoneeseen joka sisältää lähes kaikki samat ovet, tietyt kuitenkin muurattuna umpeen ja joskus sinne ilmestyy uusia ovia. Lisäksi huoneiden keskellä on iso kasa avaimia, suurin osa vääriä ja osa sopivia.

Lähinnä tuon ajattelumallin takia mun on ollu vaikeeta kertoilla itsestäni muille, koska pelkään aina sulkevani liikaa ovia takaani. Muutamille oon sit kuitenkin kertonut ja huomannut että oikeastaan niitä ovia ei sulkeudu ja pitäisi kai opetella se ajattelumalli että ne ovet mitkä sulkeutuu niin sitten ne sulkeutuu.

Olen oikeastaan oppinut vasta kurkistelemaan.

Hei.

Vähän aikaa tässä mietiskelin blogin aloittamista ja ajattelin että ehkä tästä voisi saadakin jotain. Kun tavoitteena olisi vihdoin tulevan vuoden aikana räjäytellä kaapin ovia auki ja ehkä nauttia joistakin elämänalueista niin ajattelin, että tälläinen purkautumisväylä voisi tehdä hyvää.

Vois tähän aloitusbloggaukseen listata jotain avainsanoja, parempaa en keksi.

Seurustelen, jännitän, pelkään, toivon, haaveilen, opiskelen, työskentelen ja löhöän. Nuo varmaan kertoo musta kaiken riittävän aloitukseks. Toivotaan että saan jatkettua tätä kirjottelua ja olis jotain mietteitäkin, nyt on ainakin paikka mihin niitä kirjoittaa.