Olisiko aika?

En oo edellisen bloggauksen jälkeen osannut tänne palata kirjoittamaan, ja jätän nytkin tuon henkilökohtaisen elämän ehkä ulkopuolelle. Edellinen bloggaus oli kuitenkin sen verran diippi. Siitä on toki menty valtavasti eteenpäin, mut niistä myöhemmin.

Kuuntelin eilen koko lähetekeskustelun. Eipä siitä oikein voi paljon sanoa, pääasia että asia etenee ja toivottavasti saadaan viimeistään Toukokuussa aihe ison salin äänestykseen. Oras esiintyi kyllä erittäin paljon edukseen; asiallinen, faktoista hyvin perillä oleva, tyyni ja älykäs esiintyminen. Persuista ei nyt voinut taas sanoa mitään hyvää. Vähän harmittaa kavereitten puolesta kun ovat niin hämillään yleisissä suihkuissakin nykyään...

Mut tää sanonta summaa aika hyvin ton keskustelun:
Konservatiivipuhuja Bill O'Reilly on sanonut että vastustajat paukuttavat vaan raamatulla pöytään, ja aidot ja uskottavat argumentit löytyvät vain puoltajien puolelta.

En oo oikein osannu eron jälkeen blogata, kun en oo osannut pukea erilaisia ja hyvinkin tiiviiseen vaihtuvia mielialoja millään tavalla sanoiksi. Nyt ehkä pystyn jotain raapustelemaan.

Ero on ollu mun elämäni vaikein, suoraan sanottuna en tiedä mikä tää on. Kamppeet laitettiin erilleen, mutta molemminpuolinen veto toisen suuntaan ajaa meidät aina silloin tällöin ajelulle, kattomaan sarjoja sylikkäin, sänkyyn, juttelemaan. Kokeiltiin jopa miltä se tuntuis olla jollain tavalla yhdessä ja tehtiin yhteinen reissukin hänen vanhempien luo. Vanhuksia oli ihana nähdä ja oleskella, mutta samaan aikaan tiesin että ei ainakaan vielä. Tarviin omaa tilaa koska siinä pääsen tutustumaan taas itseeni.

Kaikista pahinta tässä erossa on se, että ei oikeastaan ole mitään mitä syyttää. Paitsi ihmisaivot. Nimittäin exällä ei todellakaan oo helppoa mielen kanssa. Se oli vaikein pala erossa, mut mun piti lähteä erilleen, etten sairastu itsekin. Rakastan sen tuoksua, sen kroppaa, sen kasvoja, sen kanssa keskustelemista ja monia monia asioita, jotka eivät ole hävinneet mihinkään.

Oltiin jo jonkun aikaa erillään ilman että oikeastaan juteltiinkaan ollenkaan, kunnes mulla tuli tunne että nyt on asiat tosi huonosti. Otin yhteyttä ja sain kiinni todella rikkinäisen ihmisen. Olin läsnä, halasin, istuin hiljaa vieressä ja yritin auttaa. Lopulta hän halusi lääkäriin ja saatiinkin apua. Ilmeisesti täydellinen romahtaminen ei ollut kaukana, nyt mentiin jo rajoilla. Miten kovasti toivon vaan että asiat paranis ja hän olisi takaisin raiteillaan. Kaikesta huolimatta rakastan kuitenkin.

Tää koko kuvio on hankaloittanut muuta elämää. Oon tavannu kiinnostavia ihmisiä, joitten kanssa ei kuitenkaan pysty tapahtumaan mitään järjellistä niin pitkään kun ite käsittelen viel tätä asiaa. Tiiän mitä tarviin elämääni ja tiiän et joku vielä sen mulle tarjoaa, mutta nyt mulla on tavallaan rauhallinen olo. Mulla ei oo todellakaan kiire minnekään, elämä vie mukanaan :)

Tässä rinnalla oon elämäni suurimpien työhaasteiden äärellä ja oikeastaan pienetkin onnistumiset siellä tekee mun fiiliksille todella hyvää. Elämä töissä on todella stressaavaa ja hektistä, mutta kun teen sitä niin en mieti muuta. Se on mulle henkireikä, pelottavaa sinänsä :) Mutta hyvä yhteisö ja kiva työelämä on pelottavan iso osa ihmisen elämää.

Niin ja varasin Thaimaahan loman tammikuulle. Pääsen ensimmäistä kertaa sukeltamaan mereen laitteiden kanssa ja odotan sitä todella paljon. Vaikka onkin vaan viikko niin here I come Thailand!

Tän lisäks oon huseerannu vapaa-ajalla vähän kaikennäköstä ja ehkä niistä joskus tulevaisuudessa. Sen mä oon kuitenkin oppinut, että ihmiset välittää toisistaan, mulla on lähellä hyviä ihmisiä. Sanotaanko, että kaikki elämäntilanteet opettaa ja oon joutunut nyt niin paljon tutkiskelemaan itteeni ja maailmaa ympärillä että oon varmaan oppinut viimeseen puoleen vuoteen enemmän kuin taas pitkiin aikoihin. Elämä on kaikesta huolimatta melko jännää aikaa ja sitä on kai vaan kerran :)

Oon viime aikoina ollu kriittinen koko omaa blogia kohtaan, mitä kirjotan ja miks kirjotan. Nyt oon kuitenkin miettinyt, että tää on tavallaan jälki itseä varten. Tätä voin lukea myöhemmin että muistan tunteet eri elämäntilanteista. Tajusin tän kun löysin tässä kamoja pakkaillessa vanhan päiväkirjan. Tunnistan sielt eri ihmisiä, eri ikäisiä minuja. Siks ajattelin että pakko tästäkin on kirjottaa.

Tavallaan tää tuntuu todella hölmöltä, varsinkin kun edellinen bloggaus oli tuollainen ylistyslaulu. Mä tosiaan rakastin, ja rakastan edelleen. Viimeiset ajat oli vaan liikaa. Mul oli viime talvena jo fiilis et haluaisin ehkä kattoo vasta myöhemmin, sit asiat parani, mä rakastuin uudelleen. Ymmärsin vasta nyt että niin ei käyny toisinpäin. Ymmärsin että oon loukussa jossain sellasessa minkä luulin olevan sitä mistä oon aina haaveillut, mutta oikeesti se olikin vaan henkinen loukku. Kun tajusin, että vaikka varsinaisesti toinen ei mitään vaadikaan, niin silti siin on sivussa vaatimus et mun pitää karsia itestäni. Sit kun mun loma meni täysin pilalle ja jouduin jättää kaiken mitä olin ite haaveillu ja vaan käytännös huolehtimaan niin oli pakko sanoa että nyt lähdetään erilleen.

Joka sekunti tuon jälkeen oon katunu, oon miettiny oonko tyhmä ku tein näin.

Oon tyhmä.

Tai sitten en, en oikeestaan oo. Uskalsin tehdä sen liikkeen, en jääny kärsimään. Ois pitäny uskaltaa aikasemmin, sit ois ollu parempi mahdollisuus tulevaisuudessa. Nyt tuntuu että tää on tässä. Tuntuu kuin toinen ois kuollut. Tuntuu kuin toinen tulis kummittelemaan jos nään ohimennen. Ja sit tuntuu et toinen on saanu vaan paremman elämän kun on päässy musta.

Tää saa mut miettimään, lähinnä itteeni. Pitäiskö mun jotenkin saada itestäni parempi kuva. Tällä hetkellä oon rikkinäinen peili, jonka jokaisesta palasta näkyy eri osa mua itteeni. En oikein itekään tunnista mikä niist kuvista mä oon. En tiiä olinko suhteessa liian vaativa. Pitäskö mun osata relata? Vai oliko nyt vaan niin että luonteet oli erilaiset? Pää täyttyy vaan kysymyksistä.

Oon nyt käyny eron jälkeen jatkuvasti läpi erilaisia tilanteita suhteen ajalta. Kun mä itken ja toinen ei halua halata. Kun toista ahdistaa ja en osaa auttaa, mun keinot ei ollu oikeita. Mietin riitoja, mietin niitä hetkiä kun naurettiin yhdessä. Mietin sitä tosi hyvää seksiä mitä meil oli sillon tällön, harvoin mut kuitenkin. Välil itken, välillä tuijotan eteeni, välillä unohdan pariks minuutiks. Välil tuntuu kuin rintalasta tulis kohta sisään.

Tiiän et pitää tähystää eteenpäin. Oon painanu töissä tosi hyvää jälkee ja musta pidetään siellä. Mun esimies tietää et on tullu avoero. Se onneks osaa vähän nyt sit säätääkin töitä, tuli jopa sanomaan etten saa tehdä yhtä juttua. Siellä tiedän olevani hyvä. Mut mikään ei oo musertavampaa kuin huomata että pahanolon aalto iskee keskellä avokonttoria. Muistaa joku hyvä hetki suhteen ajoilta ja kaivata sitä ihan sairaan paljon. Huomata että silmät vettyy vaikka yrittäisit mitä. Toivoa et joku huomais ja samalla toivoa ettei kukaan todellakaan huomais mitään.

Vuorohetkinä päätän et alotan harrastuksia ja sit toisena että haluun vaa erakoitua. Tiiän et tää kaikki on ihan normaalia erossa. Tiiän että tätä kestää jonkin aikaa. Tiiän et vuoden päästä on helpompaa. Tiiän et mul on hyvät ystävät. Siitä oon ilonen et tän suhteen aikana ja nyt sen loputtua oon oppinu kattoo mun heterokavereitakin silmiin, kunnon äijiä, ja sanomaan että mul on helvetin paha olo. Oon kasvanu ihmisenä, mut samalla tuntuu että taannun pelkoon.

Tää oli nyt sekava kirjotus siitä mitä on tapahtunu, oon tosiaan eronnu, muuttanu erilleen ihmisestä jonka kanssa ajattelin että oisin aina yhdessä. Miehest jota pidän sielunkumppanina ja jota rakastan vieläkiin ihan helvetisti, mutta jonka kanssa en nyt pystynyt elämään. Olkoon tää kirjotus nyt täällä itseäni varten. Toivottavasti opin tästä paljon ja pystyn ne opit sit palauttamaan mieleeni joskus myöhemmin.

Nyt on tarpeeks tylsä perjantai-ilta niin voin päivitellä tätäkin pitkästä aikaa. Kundikaveri on jossain työpaikan bileissä ja mä makoilen sohvalla kun en jaksanut työviikon jälkeen olla sosiaalinen :)

Kuuntelin Jani Toivolan lukemia it gets better kirjan tekstejä ja tarinat kuulosti jotenkin omakohtaisesti tutuilta. Kasvaminen telkkarin ääressä, homokohtausten odottaminen teininä että sais edes pilkahduksen siitä maailmasta mitä ulkona on ja kakistelu perheen ja ystävien edessä omasta suhteesta.

Ja kaikkia tarinoita yhdisti se että kun asian oli kertonut niin oli tuntunut hyvältä. Sama mulla, joka kerta se on tuntunut ihan hyvältä ja silti vieläkin pelkään sitä sanoa ääneen. Esimerkiksi töissä en sitä tuo esille. Pari kertaa oon luullu että asia on tullu selväks mutta ilmeisesti ihmisillä on pitkät piuhat. Ja tänään taas päätin että antaa olla kun ruokapöytäkeskustelussa yks perussuomalaisten edustaja ja muutama muu linjas kovasti että homojen ei tarvii itteensä töissä tuputtaa. Joku onneks samassa pöydässä kommentoi että eiköhän heterotkin tuputa. Silti ajattelin että mitäpä sitä, enpä vapaa-aikaani näitten kanssa vietä. Ehkä jossain vaiheessa sitten kunhan saan vakkaripaikan niin voin tän esittää ääneen, onpahan sitten helpompaa kun on oikeen työntekijän oikeudet.

Mut niihin hetkiin kun oon tullu kaapista. Ekalla kerralla tän tein silleen että olin ihastunut parhaaseen kaveriini. Pitkään mietin miten 15 vuotiaana tän pystyn kertomaan ja päädyin sitten puolen vuoden jahkailun jälkeen että lähetän tekstiviestin. No sehän kerto siitä sitten aika monelle ja mä sulkeuduin lukion ajaks kaappiin, mähän en haluu pelätä.

Lukion aikana kerran yritin kännis pussata yhtä poikaa, se torju mut mut ei sillä ollu mitään ongelmaa eikä se kellekään kertonu. Tuli vaa myöhemmin vuosien päästä baaris halaamaan ja sanomaan et sori et oli sillon niin pentu ettei auttanu.

Sit kerroin mun ystävälle kännissä nuotion ääressä mökillä kun muut oli nukkumassa että oon bi. Maailma ei räjähtäny, mua ei hakattu ja ainoo mitä tapahtu oli et mä itkin ku tuntu hyvältä sanoo se ääneen. En ollu siis ihastunu, halusin vain kertoa. Harmi et tää kaveri ei ollu sellanen joka ois aiheesta halunnu puhua.

Mulla oli tyttöjä, niitä sain kai suht helposti mut harmi kyllä olin siitä ääliö että yritin saada vaan läheisyyttä kun oisin tarvinnu vaan ystävyyttä. Nykynen paras kaveri on sekin mun vanha hoito. Se ihastu muhun ja joskus pikkutunneilla lukion lopussa se päätti että se ottaa mut ja päädyttiin sänkyyn. Sillon kesken sen aktin mä tajusin että ei mua kiinnosta, ei vaa kiinnosta. En tullu, mä vaan yritin auttaa sitä saamaan mut enhän mä nyt niin hyvä ollu. Se jäi kesken ja seuraavana päivänä mä päätin että haluun pitää sen ystävänä ja kerroin et en ehkä oo ihan tyttöihin päin. Se otti sen tosi hyvin ja nykyään ollaan melkein naapureita ja lähes päivittäin tekemisissä.

Perhe on pahin, tai no vaikein, ja ihanin. Äitille kerroin pari vuotta sitten jouluyönä kun perinteisesti juotiin viiniä kahdestaan kun muut nukku. Jännitti niin paljon kun äiti pyys kertomaan, molemmat ties mistä pitää puhua ja sit äiti alotti että "mä autan sua, sä tykkäät..." ja jatkoin että "pojista". Helpotti. Mun äiti oli arvannu jo ku olin 15 vuotias, vähän harmitti ettei ollu ottanu puheeks. Mut se on ihana, se halus että kerron kun oon valmis, ilmeisesti kyllästy ku 23 vuotiaanakin vaan vielä nikottelin. Se sit kerto isälle ja nykyään ne käy meillä, ollaan tervetulleita kotiin, isäkin kyselee kuulumisia ja helsingissä ollessaan haluu syömään mun kanssa. Mul on hyvä perhe.

Veljen kanssa vitkuttelin viel pitempään. Vasta nykysen ollessa vakavaa ja kun olin jo äitin ja isän kans sopinu et vien poikakaverin näytille niin oli pakko kertoa kun veli asuu kotona. Olin sopinu et tullaa mummon hautajaisten jälkeisenä päivänä ja kun sit ajeltiin mun asunnolle veli ja sen lapset ja mä niin ajattelin et viimenen hetki. Sanoin sit et tuon yhden pojan huomen kotiin. Se oli vaan et "ai näytät helsinkiläiselle kaverille vähän maaseutua"
Mä sanoin että "no vähän enemmän ku kaveri" ja veli ihmetteli hetken et "nyt en tajuu" ja sanoin et "niin poikaystävälle". Taaskaan maailma ei räjähtäny, veli tykkäs vaan ja seuraavana päivänä ku mentiin kotio se lämmitti ja lähti meidän kanssa saunaan ja jututti poikakaveria. Elämä oli taas helppoa.

Tuota ennen, viime juhannuksena perinteisessä juhannuksen vietossa pidin puheen kavereille. Siel mökil oli joku 12 kaveria ja ykskin pariskunta joka ei normaalisti juhli tuli paikanpäälle ihan vaan että olisivat mua tukemassa. Sit mä pidin sen puheen, kaverit jo vähän huolestu kun mä kerroin eka et pidän niist kaikista tosi paljon ja että ne on mulle tärkeitä mut et mun pitää kertoo jotain jota ois pitäny kertoo aikaa sitten. Sit sain vihdoin kakisteltuu sen ulos ja osa taputti. Ja kaikista homofobisin jätkä mitä mä tiiän löi mua vaa selkään ja sano et "sama jäbä sä silti oot, pääasia et sul on hyvä" Nykyään nääkin kaikki käy meillä kylässä ja soittelee, maailma ei taaskaan kaatunu.

Vielä kun sais työyhteisön jossa ois helppoo olla oma ittensä ja jossa ei tuntuis oudolta puhuu poikakaverista. Muualla mä oon jo niin ulkona että tuntuu hyvältä, mut siellä kun vielä sais kaiken kuntoon. Sit voisin sanoo kelle tahansa teinipojalle joka taistelee ittensä kanssa et "kyl, iha oikeesti kaikesta tulee parempaa"

Mulla hiljaisuus blogissa tarkottaa yleensä sitä et elämä menee hyvin. Nyt taas on ollu niin paljon sulateltavaa että en oo osannu alottaa. Nyt vietän pitkästä aikaa iltaa yksin, rauhassa. Mukavaa. Aloin vaan miettimään miten jännä elämä voi olla kun se vaan vie. Liekö kaikki on kohtaloa?

Oon siis viime vuoden vaihteen eron jälkeen löytänyt itelleni miehen jonka kanssa asustan nyt Helsingin keskustassa kivassa kaksiossa. Asiat on edenny vauhdilla ja välillä niin vauhdilla että mun omat ajatukset ja tunteet ei oo pysyny perässä. Mut nautin tästä suhteesta ja elämästä, on vaan vielä muutamia juttuja jotka mun pitää opetella parisuhteessa elämisestä.

Hauskaa tässä suhteessa on se, että toi poika on mun eka seksikumppani jostain kuuden vuoden takaa. Sillon kirjoteltiin pitkiä aikoja netissä toisillemme ja tavattiin muutamia kertoja. Mä en kuitenkaan ollu valmis ja tiet lähti erilleen. Välissä olleina viitenä vuonna nähtiin ehkä kolme kertaa ja juteltii mesessä aina sillon tällön. Se oli sellasta varovaista jutustelua aina ku sen aika oli.

Nyt kuitenkin keväällä jostain syystä päädyttiin kaljalle ja asiat johti toiseen ja yhtäkkiä mä huomasin että oon rakastunu siihe. Aluks nähtiin sillon tällön ja luulin että se nyt on vaa sellasta kaveerausta ja hauskanpitoo mut sit tajusin et tää jätkä on sellanen jonka kanssa pystyn juttelee ja joka ajattelee samalla tavalla ku mä.

Must on hauska huomata että se ihan eka oiskin se oikee. Tuntuu jotenkin kohtalolta että opeteltiin molemmat seksin alkeita toistemme kanssa, haettiin välissä kokemusta ja elämänkatsomusta tahoillamme ja sit valmiina päädyttiin yhteen. Parasta tässä on että tiiän että jos oisin sillon kuus vuotta sitten yrittäny niin oisin pilannu kaiken sillä että olin niin pihalla ja pentu. Nyt mä pystyn tähän ja oon valmis nauttimaan elämästä. Olemaan oma itteni.

Elämä on asettunu aikalailla uomiinsa. Kun alla on asunto, parisuhde ja jonkunlainen kaveriverkosto, niin tuntuu että aika nopeasti kaikki elämässä alkaa toistaa itseään.

Maanantaina masentaa uusi viikko. Mielessä siintää vain arkipäivien loputon putki ja viikonlopun kaukaisuus tuntuu murskaavalta.
Tiistaina alkaa herätä pieni toivo paremmasta, pieni ajatus viikonlopusta saattaa jo herätä ja tajuaa että kyllä se sieltä vielä tulee.
Keskiviikko on mun mielestä ehkä kolmanneks paras päivä viikosta. Perjantai-ilta on jo oikeesti lähempänä kuin mennyt sunnuntai ja töissäkin alkaa päästä vähän vauhtiin. Tää näkyy ainakin mussa jo kotonakin siinä että oon ilosempi ja pirteempi ja en kiukuttele kaikesta niinku maanantaisin ja tiistaisin.
Torstai --> perjantain odottelua.
Perjantai, ihan helvetin paljon mukavempaa töissä kuin minään muuna päivänä. Kaikki työkaverit jo vähän viikonlopputunnelmissa, vitsailu jo vähän vapautuneempaa, viikonloppusuunnitelmien vaihtamista ja pitkistä kolmen ruokalajin lounaista haaveilemista. Illalla yleensä luvassa punaviiniä ja hyvää seuraa. Päivistä ehdottomasti paras (paitsi jos lauantai on jotain speciaalia)
Lauantai: Heräämistä joko krapulassa tai ei, keittämään kahvia ja paistamaan munia. Hesari, aamusavuke ja poikkiksen kanssa makoilua. Jos hyvä lauantai niin peuhailua sängyssä mahdollisimman pitkään.
Sunnuntai: Aamu samaa kuin lauantaina, ilta ahdistumista tulevasta viikosta. Yleensä resepti hyvään pakenemiseen on videovuokraamon leffa ja sohva.

Pakko listata näin maanantaina eri päivien ominaisuuksia, että jaksaa taas aloittaa uuden viikon :) Yleensä kun ihmisille puhun näitten päivien arvojärjestyksestä niin tulee yllättäviä mielipiteitä :)

Ups and downs, nyt tuntuu et vedetään vauhdilla ylöspäin, edellisen bloggauksen linjalla :)

Nyt on viimenen työttömyiyspäivä, sunnuntaina musta tulee Helsinkiläinen, maanantaina alkaa hyväpalkkanen duunii ja parisuhde tuntuu todella hyvältä ja oikeelta.

Vikan lomailukuukauden aikana oon taas eläny enemmän ku pitkään aikaan. Käytin jopa poikkiksen porukoilla ja sit käytiin sen porukoil. Äiti oli innoissaan ku vein ekaa kertaa elämässäni jonkun näytille, tykkäs poikakaverista ja oli tosi viihtyisää rentoilla helteisessä itäsuomessa pari päivää. Oikeestaan koko perhe otti tosi hyvin, isällä nyt oli vähän vaikeuksia jutella, mut minkäs juro suomalaismies itelleen voi. Liittyi kuitenkin seuraan vikana iltana ulos puutarhaan ja jutteli kaikennäköstä. Tuli tunne että ei vois elämässä asiat paremmin olla.

Veljelle sain kerrottua jopa päivää ennen ku vein pojun näytille. Veli oli et "aijaa" ja lämmitti molempina iltoina saunan ja jutteli innolla poikakaverillekin. Veljenpojat tykästy aika nopeesti kans toho pojuun. Kokonaisuudessaan oli kyl olo pitkästä aikaa että mul on hyvä olla porukoilla :) Pienest se on kiinni.

Muuten tosiaan valmistelen muuttoa helsinkiin ja ootan innolla et pääsen takas työelämään.

En oo pitkään aikaan kirjotellu mitään, luulen että suurin syy on se että oon jotenkin käyny elämäni isoimman murrosvaiheen läpi. Mahtavaa että se tapahtuu sit 25 vuotiaana eikä murrosiässä tai myöhemmin.

En nyt jaksanu kattoo mikä juttu on viimesin mitä oon kirjottanu, mut joka tapauksessa nyt oon päässy elämässäni siihen pisteeseen jota oon toivonu pitkään. Musta tuntuu et jokaiselle ihmiselle tulee isoja murroskausia ja on sit ihmisestä, ympäristöstä ja tapahtumista kiinni miten niistä selvitään. Toiset voi masentua todella pahasti, toiset painaa niistä läpi tarmokkaasti ja toiset on todella hukassa. Mulla tapahtu oikeestaan näitä kaikkia kolmea. Välillä tuntu etten pääse sängystä ylös, välil oli päiviä kun hoidin kaikki asiat kuntoon, tapasin kavereita ja olin touhukas ja välillä en tienny yhtään mihin suuntaan oon menossa.

Vähän kertomusta mitä täs on ollu ja mihin on tultu. Viime marraskuussa päätin etten hae jatkoa mun määräaikaselle duunille ja että lähden opiskelee kouluni loppuun. Aika iso hyppäys säännöllisistä kuukausituloista takas opintotukien pariin, mutta miltä tahansa kantilta mä asiaa sillon katoin ni se oli paras valinta. Ja jälkeenpäin sanottuna se oli. Päätin siis lähtee takas opiskelupaikkakunnalle ja tähän oli siis käytännös kaks isoo syytä. Mun pitkäaikanen jätkä joka oli lähteny vaihtoon tuli takas suomeen ja toinen syy oli tietysti puuttuvat kurssit koulusta.

No muutin soluasuntoon (muuta ei sil varotusajalla saanu) Lappeenrantaan ja rupesin hoitelee kouluu loppuun ja panostamaan parisuhteeseen. Täs vaihees sit ehkä kerettiin taas joku kaks viikkoo tapailla tän jätkän kanssa kunnes paljastu että on toinen jätkä. Sil hetkel kyl tuntu et tippuu taivas niskaan, kävelin pitkii lenkkejä, teki mieli räjähtää. Tähänkö mä oon tullu, että oon niin tyhmä.

No onneks paikkakunnal oli paljon kavereita. Sain kasattua hyvän päivärytmin missä päivät luin tentteihin kuunnellen musaa ja illat yritin viettää pelaillen kavereitten kans pokeria tai xboxia. Viimesen tentin jälkeen keskityin juomaan olutta niin että yhdes vaihees kaveri huomautti mulle et "hei, sä oot ollu nyt 7 viikonloppuu dogailemas ja tää ei ees rajotu nyt viikonloppuihin".

No sain paperit ulos mut duunii ei kuulunu. Mun oli pakko tehdä päätös et lähden pois Lappeenrannasta koska siellä oli liikaa mahdollisuuksii juoda tylsyyteen. Vaihdoin sit tyhjillään olevaan kämppään pääkaupunkiseudul olevaan kaupunkiin ja keskityiin hakemaan töitä ja miettimään et mikä mun elämä on.

Täs vaihees tuntu että ok, missä mä oon. Ei duunia, paikkakunta jossa mul ei oo yhtään ystävää ja en pääse työhaastatteluihin. Saatoin viettää neljäkin päivää täs asunnol ilman oikeestaan mitään käsitystä mitä mä voin tehdä, sillon tällön sain laitettuu työhakemuksen ja joskus sain työhaastattelukutsuja. Niissä saikin juosta kyl sit.

Onneks olin yhdel Helsingin reissul törmänny jätkään joka oli mun ensimmäinen poika kuuden vuoden takaa. Molemmil kai vaikee elämäntilanne, mut viihdyin tosi hyvin tän jätkän kans. Hengailtiin monia iltoja katellen family guyta ja muita tv sarjoja ja mul rupes tuntuu vähä paremmalta. Onneks mun elämään tuli jätkä joka sano että mähä saan niitä töitä ja että mä oon paras.

Rupes ekaa kertaa tuntumaan siltä ku asiat järjestyis. Työhaastatteluis juokseminenkin tuotti vähitellen tulosta ja sain duunin jota halusin kovasti. Meidän hengailu ja tapailu rupes muuttuu koko ajan intensiivisemmäks. Musta rupes tuntuu enemmän ja enemmän hyvältä ja oikeelta, en enää muistanu ees mitään mitä oli tapahtunu pitkiin aikoihin vaa rupessin olee onnellinen.

Juhannuksena päätin sit vielä vanhassa ystäväporukassa kertoo kaikille että oon homo. Pidin pitemmän puheen ja koko kaveriporukka vaan taputti. Musta tuntu ihan pirun hyvältä ja mulle tärkeimmät ja pitkäaikasimmat kaverit piti musta silti.

Nyt seurustelen ton mahtavan kundin kanssa, suhde tuntuu musta oikeelta ja hyvältä ja luotan tohon jätkään täysin (asia jota en oottanu tulevan ihan heti). Ollaan menossa mun porukoille käymään. Siitäkin oon ihan todella kiitollinen, äiti oli innoissaan ja isäkin kai salaa. Mul on mahtavat vanhemmat. Oon muuttamas helsinkiin asumaan ja saattaa olla että saan ton jätkän mun kanssa asumaan, mul on työpaikka josta oon haaveillu ja mul on ihan todella hyvät ystävät.

Oliks tää vaihe joka mun oli pakko käydä läpi? Musta tuntuu kuin tää ois jotenkin järjestetty jostain ulkoopäin että mä kasvaisin henkisesti valmiiks aikuisuuteen. Nyt musta tuntuu todella tasapainoiselta ja hyvältä ja en enää häpee mitään osaa itestäni, oon valmis olemaan ihan vapaasti oma itteni ja ottamaan vastaan sen jos joku ei hyväksy mua.

Ja nyt musta tuntuu että oon valmis bloggaamaan hyviä, jämäköitä ja ilosia tekstejä. Ja kiitti tästä sivustosta, tää on meille joillekin epävarmoille ja kotelosta kuoriutuville homoille todella tärkee vaikka oltaiskin hiljasempia jäseniä :)

Pitkä hiljaiselo bloggausrintamalla. En oo itekään osannu ajatuksiani jäsentää niin on tuntunut että ehkä se bloggaaminenkaan ei auta. Tai no, sillähän ne olis jäsentynyt mutta tuntuu että aina valitan niin ajattelin odottaa että tasottuu ajatusten vuoristoradassa.

En ees jaksanu kattoa mitä oon viimeks kirjottanu, mut luultavasti sen jälkeen on tapahtunut iha tarpeeks. Mentiin eksän kans yhteen, erottiin kai, sit vietettiin vaik mitä aikaa yhdessä lintsillä, suomenlinnassa, lapissa ja norjassa ja sit taas erottiin. Erilaisii asioita niin hirveesti hiertämässä että en tajua. No mut nyt on sellanen melko iso vihellys tehty pelin suhteen nimittäin toinen osapuoli lähti Aasiaan. That's it, 4kk täysbreikki, ajatukset rauhottuu, tunteet rauhottuu ja ehkä elämäs alkaa täysin uus jakso. Who knows, ja kuka haluaa ees tietää.

Voin sanoo että mun mielialat on menny iha samal taval ku suhde... en tiiä kumpi aina ensin. Väitän kyl että enintään puolet ongelmista oli mun aiheuttamia. No mut joo, oon nuori ja opettelen vasta elämään... kai se on nyt hyvä täs vaihees oppia. Harmi vaan että en oo vielä niin ammattimainen töissä että yksityiselämä ei vaikuttais suorittamiseen, sitä en kyl toisaalta ees haluais, mut monet palaverit ja tapaamiset on "kasvottomien" ihmisten kanssa ja siinä mikään yksityinen ei vaan sais vaikuttaa.

No joka tapauksessa, jollain sairaal taval kesä oli mun elämän paras. Kaikki ne kokemukset mitä tuli ton jäbän kans koettua on sellasia mitä en ikinä vaihtais pois, kaikki käänteet opettavaisia ja oonpahan ainakin saanu tuntea vahvasti ja paljon. Tylsäähän se ois jos ois vaan tasasta.

No, kaiken tän keskellä oon aatellu piristää itteeni ja toivotaan et siihen ei liity ainoostaan juhlimista. Suurin askel tulee olemaan tatska joka tulee huomenna pohkeeseen. Elämän eka, jännittää.

Oisko kerrankin bloggaus jossa en pelkästään valita? :P

First you ask them to leave you alone.

Then you are alone...

There is nothing worse... ffs