Olisiko aika?

Joskus tekis mieli huutaa kovaan ääneen, et tulkaa ihmiset järkiinne. Ees hetkeks.

Ihmiset eroaa, ei pysty keskustelemaan ongelmistaan ja hajottaa toisiaan henkisesti. Jopa läheiset ja rakkaat ihmiset voivat eron keskellä olla äärimmäisen julmia. Tekeee pahaa katsoa vierestä. Yrität puhua jjärkeä ja ei auta.

lasten huoltajuuskiistat on raadollisia. Lasten äiti päättää käyttää valheellisen pahoinpitelykortin, uusi miesystävä keksii kaikki mahdolliset keinot ärsyttää ja pahintä tässä on, että erossa kärsivä mies joutui suhteesta eroon burn outin takia. Nainen lähti suoraan uuden miehen matkaan rahan takia. Tän jälkeen kun masennus oli ohi niin uusi mies on potkinut joka käänteessä kylkeen. Sosiaaliviranomaiset uskovat kaikki äidin selostukset.

Itse olen vielä väleissä tähän äitiinkin. Nyt kaiken jälkeen hän syyttää jopa isoäitiä pahoinpitelyuhkasta. Yritin soittaa ja kysyä että MISSÄ SE JÄRKI ON! Voiko ihminen enää katsoa peiliin noiden valheiden jälkeen.

Yksi ihminen on ilman kesätöitä. En ymmärrä muutamia asioita joista hän ahdistuu. Pitäisi ymmärtää, samassa olen käynyt. En vain jaksa.

Kuuntelenko liikaa ihmisiä? Oliko tässä edes kaikki? Miten kukaan voisi toimia psykiatrina?

Voisinko mennä vain pihalle ja huutaa: Tulkaa järkiinne hullu maailma.

P.S. Välttelen naapuria, kun sekin on mun mielestä jo sekopää. Onko loppupäätelmä kaikesta tästä se että mä oonkin sekoomassa ja kaikki ympärillä on kristallin kirkasta? Vai onko niin että mä vaan näen kokonaisuuden ja en sit hahmota omaa elämääni enää lainkaan?

Soinikin EU parlamenttiin.... Kyl se on maailma joka on sekasin.

Oon jo pidemmän aikaa haaveillu tatuoinnista. En vaan tiedä millanen kuvio kuvais mua. Sen pitäs oikeesti sytyttää mut vaikka selkään sen luultavasti ottaisinkin.

Ei tääl ois ketään piirustustaitosta. Ideana ois että jonkin kuvaavan esineen ympäri kiertäis jonkinlainen oksa. Tiiän että hataralla pohjalla ollaa mut siitä se lähtee hahmottumaan :)

PS. Ei muuten oo tullut mitään kysymyksiä kaverilta. En usko et se jaksaa kysellä, luultavasti se on kyl jo kauan sitten arvannu mikä mä oon miehiäni :D

Messenger ja vitun nykyaika..... aaraghhh

Mesettelin yhden homokaverin kanssa vauhdikkaasti. Yks normaalikaveri heitti jotain väliin ja vastasin sille. Siirryin muihin ikkunoihin koneel ja sit keksin käydä selittää tälle mun homokaverille...

Siin sit selitän kaikkee mahdollista ja viel et "miks tuol mun qruiser sivuil käy vaa vanhuksia" Täs vaihees tulee ikkunaan et "mitä vittua?"

Tajuun selittäneeni sit tälle heterokaverille jolla ei oo mitään hajua mun oikeesta minästä... Meriselitykset päälle ja iha hillitön vitutus...

Pitäsköhä olla vähä tarkempi joskus

Tässä sunnuntaina on taas hyvä pohdiskella duunijuttuja. Pientä stressiä siis ilmassa...

Lähinnä mä mietin sitä että miten kaksnaamasta se meno siellä voi olla? Vaikka oon vasta urani alkuvaiheissa niin en tiedä mille tasolle asti haluan nousta, ruohonjuuritasolla ei ainakaan ole samanlaista perseennuolentaa ja saan vitsailla omaan arveluttavaan tyyliini.

Miks ihmiset haluaa aina pelata noissa ympyröissä koko kunnian itselleen? Oon tarkkaillut itseäni ja pyrkinyt joka kerta tuomaan selkeästi esille jos joku on mielestäni tehny hyvin jonkun homman, tai jos olen vain viestin välittäjä ja oikean työn tekijä istuu jossain muualla. En jostain syystä näe tarpeelliseksi omia kunniaa ja luotan että esimiehet kuitenkin näkevät läpi jos joku lintsaa.

Nyt vain ruvennut mietityttämään kun sain tiimikaverin joka tuntuu olevan sitten aika paljon häikäilemättömämpi. Aina jos esimiehiä ei ole näkyvissä, istutaan iltalehden ja muiden sivuilla. Jos näinä hetkinä mainitsen jostain joka pitäisi tehdä niin hänen mielestään en saa nakittaa. Mutta sitten jos tarjoutuu joku duuni joka näkyy suoraan esimiehelle niin sitten tulee toimintaa.

Mua loukkaa tuollainen perseennuolenta, mut toissaalta ajattelen että mulla on etu siinä että tunnen kaikki osastolta ja monia toisilta businesslinjoilta. Mua pyydellään saunailtoihin ja oon hyvin verkostoitunut. Sen lisäks ihmiset pitää mua hyvänä tyyppinä jonka kanssa voi keskustella.

Mietin vain että mikä tulee olemaan vuoden vaihteessa tilanne... Kumpi laitetaan pihalle kiristyneen taloustilanteen ja määräaikaisuuksien loppumisen takia? Onko sillä mitään merkitystä että oletko tunnollinen ja rehellinen vai lusmu ja näkyvä?

Täytyy kyllä sanoa että muuten nautin todella paljon duunistani. Saan olla ihmisten kanssa tekemisissä, keskustella järkevästi ja käyttää omaa järkeäni. Joskus vain mietin että onko mun käyttäytyminen liian reilua?

Luin pitkästä aikaa noita vanhoja bloggauksia ja täytyy kyl sanoa että hyvin paljon asiat muuttuu lyhyessäkin ajassa. Ihmisen ajatusmaailma ja kokemukset muuttuu todella nopeesti ja todella jyrkästikin.

Ollaan nyt kai erottu jo lopullisesti pojan kans, mut en tiiä oikein millä fiiliksillä. Oon irtautunut oikeastaan edellisestä asuinkaupungista kokonaan ja vaihtanut osoitteen toiselle paikallle. Aika menee duunissa ja vapaa-ajalla eri aktiviteeteissa. Aloitin tekemään dippatyötä ja muutkkin duunitehtävät vie vähän liikaa aikaa ja jollain tavalla tykkään elämästäni. Niinkuin aina, opettelen tulkitsemaan itteeni ja maailmaa ympärillä ja tuntuu et joka päivä oppii jotain uutta. Pittäs vaan joskus saada ajatukset kunnolla järjestykseen :)

Jonkun kunnon harrastuksen tarvitsis. Yritin alottaa golfin mut näköjään ensimmäinen mun kalenteriin sopiva kurssi on heinäkuussa ja eiks se oo jo vähä liia myöhään? Muitakin ehdotuksia ottasin kyl ilolla vastaan. Ei välii et miten homo harrastus ois, ois oikeestaa kiva tutustuu kerrankin johku homoon iha muualla ku netissä.

Ajattelin että voisin taas alottaa bloggaamaan, josko jopa ihan jostain muustakin ku masentavista jutuista :)

Jouluaatto oli mukavan rauhallinen. Pitkät ruokailut ja kahvittelut, päiväunet ja lahjojen avaukset ja illan pellailut perheen kesken. Äiti lähi johonkin yömessuun ja muu perhe kävi nukkumaan. Itse vähän omalaatuisena jäin valvomaan ja nautiskelemaan hiljaisuudesta.

En oikeastaan tiedä, mutta pitkään mulla on ollut olo et äiti kyl tietää enemmän kuin mitä sanoo, ja nyt oli ollu pitkään jo tunne et lähiaikoina pitää kertoo joka tapauksessa vaik yksin tallaankin.

Äiti sit tuli kotiin ja laitoin meille konjakit. Istuttiin ja juteltiin kaikesta mahdollisesta niinkuin aina äidin kanssa, kunnes puhe kääntyi siihen etten koskaan tuo ketään näytille. Äiti totesi rauhallisesti että "kerro vaan niin helpottaa" Aika pitkään mietin että mitä se tarkottaa ja pyörin lähes tuskissani, kunnes äiti kysyi "pitääkö tulla vielä paljon vastaan" "tykkäät..." johon minä "pojista". Äiti oli iloinen että kerroin ja sanoi että on tiennyt jo siit asti ku olin 15.

Mistä se äidin vaisto tulee. Joku mussa vaan kuulemma on ollu sellasta että se on tiennyt. Sanoi jopa että joskus kun toin tytön näytille niin äiti oli miettinyt että "ei ole kyllä meidän pojan juttu" Kai meidän äidit vaan tietää sit asioita. Ihanat ihmiset :)

Elämä kyllä on ihanampaa mitä useampi ihminen tietää ja mitä useamman huomaa välittävän enemmän ja enemmän :)

Jouluja ja onnellisuutta kaikille :)

Olkoon tää paikka nyt se minne puran tuntojani. Täällä mulla on anonymiteetti ja voin tehdä "hätähuudon" ilman että kukaan huolestuu tai tulee kasvokkain sanomaan asioista. Tää blogi sietäis muutenkin kuopata ja pyyhkiä pois historiasta, mut antaa nyt olla täällä.

Aikalailla vuoden on ollut tosi paha olla. En tunne sopeutuvani tähän maailmaan millään tavalla ja tuntuu et tulee vastaan ainoostaan huonoja juttuja. Kaikki iloiset pienet pilkahdukset unohtuvat lähes välittömästi ja yksinäisyydessä kaikuvat omat tyhmätkin ajatukset kertautuu ja ajaudun päänsisäiseen tappeluun siitä että saisinko edes ajatella niinkuin ajattelen.

Mulla on lähtökohtaisesti asiat tosi hyvin. Ongelma on vaan se etten viihdy enää millään tavalla omassa seurassani. En ole enää se eläväinen oma itseni jota olin. En osaa enää seurassa keskustella muista kuin täysin tyhjänpäiväisistä asioista. En ole keskeisesti mukana missään toiminnassa ja illat päädyn viettämään lähes poikkeuksetta yksinäisyyteen, jossa yritän uskotella itselleni että asiat ovat hyvin.

Vähän kerrassaan ystävien määrä on lähes nollaantunut. Luultavasti muutamat edelleen pitää mua ystävänään, mutta minä en oikein osaa olla enää kenenkään seurassa. En juttele mukavia, en kerro itsestäni lähes mitään. En lähde juhlimaan, en puhu syvällisiä parisuhteista. En osaa keskustella asioista jotka liittyvät omaan nykyiseen tai tulevaan ammattiin, en oikeastaan edes tunne sitä millään tavalla omakseni. En oikeastaan tunne omakseni mitään muuta kuin oman autoni. Säälittävää että nopeasti ajateltuna se on asia josta nautin eniten omassa elämässäni ja ainoa mihin olen tyytyväinen omassa elämässäni rakentamiini asioihin.

Työssäni pelkään koko ajan että "paljastun". En tunne olevani asiantunteva, pyrin selviämään tilanteista nopeilla selityksillä ja en pysty nykyään enää keskittymään yhteen asiaan tarpeeksi syvällä ajatuksella. Muutamia kertoja ajattelematta tekemä duuni on meinannut olla paha virhe ja tuntuu että en osaa. Pelkään että menetän senkin työn ja toisaalta haaveilen siitä että irtisanoutuisin. Ristiriitaista ja kertoo siitä että en todellakaan viihdy siinä mitä olen tällä hetkellä.

Poikaystävä oli tai on tai jotain? Minä en osaa enää lukea saati ilmaista itseäni mitenkään. Jotenkin tuntuu että jos annan vähääkään itsestäni niin se otetaan ja se revitään. Parempi sulkeutua ja olla onneton.

Tiedän, koko bloggaus on täydellinen pala itsesäälivää tyhmyriä. Yksin ollessa on vain liikaa aikaa ajatella ja yksin keskenään keskustellessa asiat luultavasti menettävät suhteellisen asemansa. Loppu päätelmä on joka tapauksessa että en tiedä miksi olen täällä, en tiedä miksi mun pitäää olla täällä ja yhä useammin tunnen etten haluaisi olla täällä.

Missä täällä? En tiedä, kunpa joku kertoisi.

Käytiin keskustelu poitsun kanssa. Mulle tuli aika selkeeks se mitä on välittäminen ja mitä on rakastaminen. Se että mie rakastan, ei todellakaan tarkoita sitä että saisin sitä takaisin. Hänen suunnaltaan ei ollut tulossa missään vastaan ja tiesin että mä kidun jos jatkan. Pyysin häneltä, että harkitsee edes että tehtäisiin jotain yhdessä ja yritettäis löytää muutakin aikaa. Tämä ei ollut mahdollista. Mun oli pakko pistää juttu jäähylle ja ei oo pitkään aikaan tuntunut yhtä tyhjälle.

Homopojalla joka ei ole täysin kaapista ulkona ja jonka suhteesta ei ole saanut puhua, ei ole minkäänlaista tukiverkostoa tälläiseen tilanteeseen. Oon aika tyhjän päällä. Oikeestaan olen huomannut että mulla on vaan tyhjänpäiväsiä kaveruussuhteita, joitten varaan en voi tukeutua. Mulla ei ole homokavereita ja varsinaisetkin tuntuu olevan jossain tavoittamattomissa.

Tuntuu että tein elämäni isoimman virheen. Ois pitänyt vaan niellä ylpeys ja antaa periksi. Ehkä hän olisi sitten joskus jättänyt ja olisin voinut jotenkin jättää itseni syyttämisen.

Miten tälläsessa tilanteessa missä mä oon pitäs toimia. Pitäskö ettiä joku korvaava suhde vai erakoitua vai mitä vittua.

Tää blogikin meni kyl vituiks. Tän piti olla ilonen kaapista ulostulemistarina mut kaikki lähti menee päin vittui... pitäs ehkä kuopata tääkin.

Blogi on elänyt melkoista hiljaiseloa. En oo oikein keksiny mistä vois ees kirjottaa kun elämä on mennyt sellasta harmaata rataa. Tavallaan elämä on kyl ollu täynnä menoa, ei oo oikein ehtinyt edes pysähtyä mut silti kaikki on ollu suht merkityksetöntä menoa. Ehkä se johtuu siitä et niitä aidosti tärkeitä ihmisiä ei oikein ympärille enää keräänny ja oon siirtyny lähes täydellisen pinnalliseen elämäntyyliin.

Poitsun kans ollaan vietetty aikaa, mut sekin tuntuu lähinnä hermoja kiristävältä koko ajan. Se on melko raskasta jatkuvasti kuulla miten homous on elämäntapa ja hirveen väärin. Nykyään tota kuitenkin kuulee joka puolelta ja omaks poikaystäväkseen mieltämältään henkilöltä tota haluais viimeseks kuulla. Se vaan tuntuu olevan niin lukossa ittensä kanssa ja yhteinen tulevaisuus kuulostaa sen korviin niin mahdottomalta ajatukselta et kai se jotenkin yrittää sit peittää mun haihattelut pistämällä homman leikiks. Harmi et muhun se sattuu ja tuntuukin et mun on pakko ettii joku uus juttu. Tuntuu vaa pahalta ku tuo uuden jutun ettiminen tuntus olevan ajankohtasta joka elämänalueella ni ei pysty alottamaan. Liian iso remontti on vaikee alottaa.

Lisäks tää et tääl forumeillakin itteänsä kristittynä pitävät ihmiset tulee teilaamaan meitä satuttaa mua. En tiiä missä se lähimmäisen rakkaus on siinä vaiheessa kun omilla ajatuksillaan elävät ihmiset päättää tuomita muita uskontoonsa vedoten jo elinaikana. Mun käsitys on kuitenkin et se kirja ois ohjeellinen ja on vaa yks olento joka voi tuomita. Ihminen on peto ja jokainen ilmeisesti päättää sit itsenäisesti. No multa loppu noiden tukeminen. Erosin kirkosta vaikka uskonkin johonkin ylempään, en vaan halua olla mukanaa missään sellasessa missä kiihotetaan mua vastaan.

Pitää toivoa että löytäisin elämäs sellasen uran millä on mukava mennä. Ehkä se viel löytyy... En tiiä pitäskö ettiä vai olla vaa silmät ja korvat avoinna.

Pohjimmiltaan en ole kovinkaan aikaansaava ihminen. Joskus saatan sulkeutua pariksi päiväksi täysin omiin oloihini, katsoa elokuvia, tilata kebapia ja pelailla nettipokeria. Makoilla sohvalla, sängyssä, nojatuolissa, lukea kirjaa ja täysin olla ilman ihmiskontakteja. Joskus tuntuu että nuo hetket on parhaita.

Kuitenkin pääasiassa olen menossa seitsemän päivää viikossa töiden, opiskelun, kavereiden ja "harrastusten" takia. Joskus on työ ja opiskeluviikon jälkeen vaikeuksia lähteä paikalle jos joku on pyytänyt viettämään iltaa, ajatus ihmisistä taas kerran ahdistaa ja päällimäisinä mielessä on vain se miten pystyn olemaan sosiaalinen ja jaksanko nauttia kun sohvalla makaaminen olisi kuitenkin parasta.

Kuitenkin kun jaksaa lähteä, huomaa lähes poikkeuksetta että se oli parasta juuri sillä hetkellä. Ihmisten läheisyys, varsinkin hyvien kavereiden, tuo jonkinlaista tyydytystä kun voi olla oma ihminen, jutella ja olla.

Nyt elän jonkinlaista välimuotoa. Päivät juoksen paikasta toiseen, teen töitä etänä ja illoiksi tahdon erakoitua kämpille täysin omiin oloihini. Tahtoisin olla täysipäiväinen opiskelija, se on ahdistavaa mutta se on minua :P