Olisiko aika?

Ups and downs, nyt tuntuu et vedetään vauhdilla ylöspäin, edellisen bloggauksen linjalla :)

Nyt on viimenen työttömyiyspäivä, sunnuntaina musta tulee Helsinkiläinen, maanantaina alkaa hyväpalkkanen duunii ja parisuhde tuntuu todella hyvältä ja oikeelta.

Vikan lomailukuukauden aikana oon taas eläny enemmän ku pitkään aikaan. Käytin jopa poikkiksen porukoilla ja sit käytiin sen porukoil. Äiti oli innoissaan ku vein ekaa kertaa elämässäni jonkun näytille, tykkäs poikakaverista ja oli tosi viihtyisää rentoilla helteisessä itäsuomessa pari päivää. Oikeestaan koko perhe otti tosi hyvin, isällä nyt oli vähän vaikeuksia jutella, mut minkäs juro suomalaismies itelleen voi. Liittyi kuitenkin seuraan vikana iltana ulos puutarhaan ja jutteli kaikennäköstä. Tuli tunne että ei vois elämässä asiat paremmin olla.

Veljelle sain kerrottua jopa päivää ennen ku vein pojun näytille. Veli oli et "aijaa" ja lämmitti molempina iltoina saunan ja jutteli innolla poikakaverillekin. Veljenpojat tykästy aika nopeesti kans toho pojuun. Kokonaisuudessaan oli kyl olo pitkästä aikaa että mul on hyvä olla porukoilla :) Pienest se on kiinni.

Muuten tosiaan valmistelen muuttoa helsinkiin ja ootan innolla et pääsen takas työelämään.

En oo pitkään aikaan kirjotellu mitään, luulen että suurin syy on se että oon jotenkin käyny elämäni isoimman murrosvaiheen läpi. Mahtavaa että se tapahtuu sit 25 vuotiaana eikä murrosiässä tai myöhemmin.

En nyt jaksanu kattoo mikä juttu on viimesin mitä oon kirjottanu, mut joka tapauksessa nyt oon päässy elämässäni siihen pisteeseen jota oon toivonu pitkään. Musta tuntuu et jokaiselle ihmiselle tulee isoja murroskausia ja on sit ihmisestä, ympäristöstä ja tapahtumista kiinni miten niistä selvitään. Toiset voi masentua todella pahasti, toiset painaa niistä läpi tarmokkaasti ja toiset on todella hukassa. Mulla tapahtu oikeestaan näitä kaikkia kolmea. Välillä tuntu etten pääse sängystä ylös, välil oli päiviä kun hoidin kaikki asiat kuntoon, tapasin kavereita ja olin touhukas ja välillä en tienny yhtään mihin suuntaan oon menossa.

Vähän kertomusta mitä täs on ollu ja mihin on tultu. Viime marraskuussa päätin etten hae jatkoa mun määräaikaselle duunille ja että lähden opiskelee kouluni loppuun. Aika iso hyppäys säännöllisistä kuukausituloista takas opintotukien pariin, mutta miltä tahansa kantilta mä asiaa sillon katoin ni se oli paras valinta. Ja jälkeenpäin sanottuna se oli. Päätin siis lähtee takas opiskelupaikkakunnalle ja tähän oli siis käytännös kaks isoo syytä. Mun pitkäaikanen jätkä joka oli lähteny vaihtoon tuli takas suomeen ja toinen syy oli tietysti puuttuvat kurssit koulusta.

No muutin soluasuntoon (muuta ei sil varotusajalla saanu) Lappeenrantaan ja rupesin hoitelee kouluu loppuun ja panostamaan parisuhteeseen. Täs vaihees sit ehkä kerettiin taas joku kaks viikkoo tapailla tän jätkän kanssa kunnes paljastu että on toinen jätkä. Sil hetkel kyl tuntu et tippuu taivas niskaan, kävelin pitkii lenkkejä, teki mieli räjähtää. Tähänkö mä oon tullu, että oon niin tyhmä.

No onneks paikkakunnal oli paljon kavereita. Sain kasattua hyvän päivärytmin missä päivät luin tentteihin kuunnellen musaa ja illat yritin viettää pelaillen kavereitten kans pokeria tai xboxia. Viimesen tentin jälkeen keskityin juomaan olutta niin että yhdes vaihees kaveri huomautti mulle et "hei, sä oot ollu nyt 7 viikonloppuu dogailemas ja tää ei ees rajotu nyt viikonloppuihin".

No sain paperit ulos mut duunii ei kuulunu. Mun oli pakko tehdä päätös et lähden pois Lappeenrannasta koska siellä oli liikaa mahdollisuuksii juoda tylsyyteen. Vaihdoin sit tyhjillään olevaan kämppään pääkaupunkiseudul olevaan kaupunkiin ja keskityiin hakemaan töitä ja miettimään et mikä mun elämä on.

Täs vaihees tuntu että ok, missä mä oon. Ei duunia, paikkakunta jossa mul ei oo yhtään ystävää ja en pääse työhaastatteluihin. Saatoin viettää neljäkin päivää täs asunnol ilman oikeestaan mitään käsitystä mitä mä voin tehdä, sillon tällön sain laitettuu työhakemuksen ja joskus sain työhaastattelukutsuja. Niissä saikin juosta kyl sit.

Onneks olin yhdel Helsingin reissul törmänny jätkään joka oli mun ensimmäinen poika kuuden vuoden takaa. Molemmil kai vaikee elämäntilanne, mut viihdyin tosi hyvin tän jätkän kans. Hengailtiin monia iltoja katellen family guyta ja muita tv sarjoja ja mul rupes tuntuu vähä paremmalta. Onneks mun elämään tuli jätkä joka sano että mähä saan niitä töitä ja että mä oon paras.

Rupes ekaa kertaa tuntumaan siltä ku asiat järjestyis. Työhaastatteluis juokseminenkin tuotti vähitellen tulosta ja sain duunin jota halusin kovasti. Meidän hengailu ja tapailu rupes muuttuu koko ajan intensiivisemmäks. Musta rupes tuntuu enemmän ja enemmän hyvältä ja oikeelta, en enää muistanu ees mitään mitä oli tapahtunu pitkiin aikoihin vaa rupessin olee onnellinen.

Juhannuksena päätin sit vielä vanhassa ystäväporukassa kertoo kaikille että oon homo. Pidin pitemmän puheen ja koko kaveriporukka vaan taputti. Musta tuntu ihan pirun hyvältä ja mulle tärkeimmät ja pitkäaikasimmat kaverit piti musta silti.

Nyt seurustelen ton mahtavan kundin kanssa, suhde tuntuu musta oikeelta ja hyvältä ja luotan tohon jätkään täysin (asia jota en oottanu tulevan ihan heti). Ollaan menossa mun porukoille käymään. Siitäkin oon ihan todella kiitollinen, äiti oli innoissaan ja isäkin kai salaa. Mul on mahtavat vanhemmat. Oon muuttamas helsinkiin asumaan ja saattaa olla että saan ton jätkän mun kanssa asumaan, mul on työpaikka josta oon haaveillu ja mul on ihan todella hyvät ystävät.

Oliks tää vaihe joka mun oli pakko käydä läpi? Musta tuntuu kuin tää ois jotenkin järjestetty jostain ulkoopäin että mä kasvaisin henkisesti valmiiks aikuisuuteen. Nyt musta tuntuu todella tasapainoiselta ja hyvältä ja en enää häpee mitään osaa itestäni, oon valmis olemaan ihan vapaasti oma itteni ja ottamaan vastaan sen jos joku ei hyväksy mua.

Ja nyt musta tuntuu että oon valmis bloggaamaan hyviä, jämäköitä ja ilosia tekstejä. Ja kiitti tästä sivustosta, tää on meille joillekin epävarmoille ja kotelosta kuoriutuville homoille todella tärkee vaikka oltaiskin hiljasempia jäseniä :)