Elämä

Joskus tuntuu, että homon elämä ei voi olla elämisen arvoista. Ensimmäiset 22 vuotta vietin elämästäni yksin, jotain muutamia random säätöjä löytyi. Niistäkin jäi hieman outo maku kun vasta etsi itseään. Muutamien naisseikkailujen jälkeen myönsin itselleni, että homo olen.

Sitten löysin pojan, rakastuin. En tiennyt että sellaista tunnetta on. Kaikki oli kivaa, ongelmana se että ei voitu ikinä näyttäytyä parin yhteisen tutun kanssa. Jos näen hänet julkisella paikalla, en oikeastaan voi morjestaa. Mutta vähän kerrassaan ajattelin.

No hengaillaan nyt kesän aikana aina silloin tällöin yhdessä ja elämä hymyilee, kaikki on ihanaa ja paikkakunnalla jossa ei yhteisiä tuttuja ole, ollaan voitu tehdä kaikkea mitä ollaan haluttu. Luulin että ongelma vähän kerrassaan ratkeaisi. Odotin talvea, töitten ja opiskelujen lomassa voisin mennä ja käpertyä kainaloon, turvaan pahalta maailmalta.

Ilmeisesti olen tyhmä tai mua on huijattu tai sit tää elämä laskee taas niitä housujaan samalla nojautuen eteenpäin, näyttäen sen mitä en yleensä halua nähdä. Tuntuu pahalta ajatus lähteä vetämään elämän rankin talvi ilman sitä turvaa. Pitäisi kuulemma olla hetero että muut olisivat iloisia.

Kysyn vain itseltäni, miksi, miksi, miksi? Onko mussa vikaa?

Ei, vittu tässä maailmassa se vika on. Miks en sais rakastaa sitä ketä haluan, miks mun poitsu ei sais rakastaa mua? Miks ihmisten asenteet sanoo meille että me ollaan jotain hylkiöitä joitten ei tarttis ees elää. Ei kukaan sais mulle tulla sanomaan mitään tollasta.

Tuntuu että haluan vain sulkeutua peiton alle ja kieltää aina, ikuisesti kaikki mitä ajattelen. En halua elää työlle ja opiskelulle kun sain jo maistaa tunnetta joka huumaa. Ja väitän että se oli tosi, se kesti 1,5 vuotta.

Jos saisin yhden toiveen, toivoisin että saisin olla Hänen kanssaan ilman pelkoa, rakastaa.