Olisiko aika?

Elämä tuntuu ajatusten osalta olevan myrskyä, mutta kun pääsin tänne omaan yksiöön ja näin vanhoja kavereita niin kaikki tuntuu paljon helpommalta. Jotenkin tää on nyt mun koti, mut silti se asenne on olemassa että pois jossain vaiheessa. Miksi kodista pitää lähteä? No luulen että mulla ei oo tulevaisuutta täällä jos haluan elää homona. Tuoki ajatus on kuin suoraan pikku britannian kylän ainoasta homosta.

No mutta tuntuu että elämä maistuu edes joltain. Ehkä osittain se johtuu siitäkin et haluan toivoa et tuo parisuhdekin ehkä korjautuis. Hölmöä.

Toivottavasti pystyis vähän muistakin asioista kirjottamaan, mut edistystä, on sentään ehkä toinen positiivinen bloggaus :P

Jos tätä blogia on lukenut niin on saattanut saada käsityksen että kaikki on ohi ja en oo pystyny ees puhumaan. Veikkaan että monen mielestä meidän suhde on jotain masokistista mun osalta. Mut sitä on vaikeeta selittää kun tuntee. Poitsu siis sanoo et tykkää musta tosi paljon mut pelkää liikaa leimautumista homoks. Sit sen mielestä sen pitäs nyt alottaa heterosuhde ku sen mielestä sil ois saumat ja se jo sano et se päätti sen. Tavallaan todella kiduttavaa, mut en vaa pysty kuvittelemaankaan et oisin kenenkään muun kanssa. Tuntuis kiduttavalta nähdä se käsi kädes jonku muijan kans ku tietää et se vois olla mun jos se vaa uskaltais.

Oon vaan aseeton ku en pysty millään auttaa sitä sen ajatuksissa ja sit samalla ku pelkään menettämistä ja sit suren jo samal ni tää on jotain todella sekavaa.

Nyt oikeestaan keskusteltiin pitkästä aikaa järkevästi ilman et pelkästään tunteet oli pinnassa ja kyl se sama jätkä siel vielki on. Ainoo vaa et se miettii koko ajan sitä et pitäskö sen olla normaali ja pitäskö sen miellyttää sen vanhempia ja kavereita. Ei mul oikein oo mitään keinoja vakuuttaa sitä.

Oisko kellään mitään hyvää keskustelua tai kirjotusta aiheesta minkä vois antaa sille. En tiiä. Nyt sentään olo vähän helpottaa ja onneks on pikku tauko duuneista.

No oon viel niin masokisti et annan tunteitten pitää mut tuos kyljes ja toivon. Onko se väärin ajatella et ehkä vielä vaikka se sattuu?

Ajatukset menee laidasta laitaan. Pahinta on toivottomuus. Sitä miettii miksi sitoi haaveensa tähän, miksei jatkanut koko elämäänsä suojellen itseään, miksei mikään muu tunnu miltään. Miksi töissä istuminen on niin tuskaista aina kun tulee hiljainen hetki.

Oon nyt yrittänyt saada jotain kiintopisteitä elämästä joita odottaisi. Töistä tulee nyt melkein viikon "loma" kun siirryn osa-aikaisuuteen ja ajattelin mennä opiskelupaikkakunnalle. Pitää toivoa että sieltä löytyy jotain sellasta aktiviteettia että sais ajatukset pois. Kunhan siihen ei sisälly viinaa, muuten teen taas itestäni pellen laittamalla viestejä tai avautumalla jollekin nyt ku en todellakaan oo valmis mihinkään ulostulonäytelmiin.

No onneks enää kaks työpäivää, sit on kyl pakko vähä makoilla omissa oloissa ja kattoa jos löytää jotain aktiviteettia. Pahinta on, että niinä hiljasina hetkinä itkettää ja en todellakaan oo sellanen tyyppi jonka kyynelehtimistä ihmiset katsois normaalina. Onneks on pari hyvää työkaveria joitten avulla saan naurun irtoomaan, elämän taustat unohtumaan. Vittu en mä oo näin heikko.

Ihminen ajattelee. Joskus aika syvällisestikin, ainakin suurin osa ihmisistä. Toisten mielestä se kai erottaa meidät eläimistä, että pystytään ajattelemaan syitä ja seurauksia ja pohtimaan melko tarkkaankin asioita. Mun mielestä se saattaa olla joskus enemmänkin kirous kuin lahja.

Miten paljon helpompaa elämä olisikaan, kun mentäisiin yksinkertaisilla ajattelumalleilla ja pyrittäisiin vain saamaan ravinto ja oltaisiin tyytyväisiä. Tai jos hyydyttäisiin tiettyyn vaiheeseen jossa elämä olisi vain hauskaa ja vaivatonta. Mutta ei, elämään kuuluu saamista, menettämistä, aherrusta, huolia ja murheita.

Joskus tuntuu että vaikka osaan ajatella niin ajatukset ovat vain sellaista jatkuvaa yhtenäistä puuroa joihin ei saa minkäänlaista tolkkua. Päässä on vain eräänlainen iso möykky joka pitelee otteessaan.

Lisäksi ajatuksissa sitoo monia asioita kiinni siihen mikä on todella tärkeää. Miten asioita voi tehdä kun nyt on jotain minkä takia niitä tekee ja miten paljon paremmalta se tuntuu sen takia että on syy tehdä niitä. Entä sitten kun se syy otetaan pois, kaikki tavoitteet ikäänkuin haihtuu ja jäljelle jää tyhjiö.

Tänään oli vaikeuksia istua töissä, kun tuntui että kaikki valinnat on valutettu viemäristä ja istun siinä päässäni möykky jonka selvittämiseen tarvittaisiin luultavasti jonkun suurkaupungin kierrätyskeskus. Tän blogin aloituksenkin motiivina oli se, että ajattelin voivani kertoa miten tulen kaapista ja miten käännän elämäni sellaiseksi kuin haluan, vihdoinkin.

Entä kun kaikki tähän käännökseen liittyvä oli sidoksissa siihen että rakastin ja siihen että oli syy tehdä niitä asioita. Nyt kun sitä syytä ei ole, tuntuu kuin tippuisin isoon tyhjiöön ja ainoa tavoite olisi löytää happea siitä tyhjiöstä. Tuntuu yhtä mahdottomalta.

Joskus tuntuu, että homon elämä ei voi olla elämisen arvoista. Ensimmäiset 22 vuotta vietin elämästäni yksin, jotain muutamia random säätöjä löytyi. Niistäkin jäi hieman outo maku kun vasta etsi itseään. Muutamien naisseikkailujen jälkeen myönsin itselleni, että homo olen.

Sitten löysin pojan, rakastuin. En tiennyt että sellaista tunnetta on. Kaikki oli kivaa, ongelmana se että ei voitu ikinä näyttäytyä parin yhteisen tutun kanssa. Jos näen hänet julkisella paikalla, en oikeastaan voi morjestaa. Mutta vähän kerrassaan ajattelin.

No hengaillaan nyt kesän aikana aina silloin tällöin yhdessä ja elämä hymyilee, kaikki on ihanaa ja paikkakunnalla jossa ei yhteisiä tuttuja ole, ollaan voitu tehdä kaikkea mitä ollaan haluttu. Luulin että ongelma vähän kerrassaan ratkeaisi. Odotin talvea, töitten ja opiskelujen lomassa voisin mennä ja käpertyä kainaloon, turvaan pahalta maailmalta.

Ilmeisesti olen tyhmä tai mua on huijattu tai sit tää elämä laskee taas niitä housujaan samalla nojautuen eteenpäin, näyttäen sen mitä en yleensä halua nähdä. Tuntuu pahalta ajatus lähteä vetämään elämän rankin talvi ilman sitä turvaa. Pitäisi kuulemma olla hetero että muut olisivat iloisia.

Kysyn vain itseltäni, miksi, miksi, miksi? Onko mussa vikaa?

Ei, vittu tässä maailmassa se vika on. Miks en sais rakastaa sitä ketä haluan, miks mun poitsu ei sais rakastaa mua? Miks ihmisten asenteet sanoo meille että me ollaan jotain hylkiöitä joitten ei tarttis ees elää. Ei kukaan sais mulle tulla sanomaan mitään tollasta.

Tuntuu että haluan vain sulkeutua peiton alle ja kieltää aina, ikuisesti kaikki mitä ajattelen. En halua elää työlle ja opiskelulle kun sain jo maistaa tunnetta joka huumaa. Ja väitän että se oli tosi, se kesti 1,5 vuotta.

Jos saisin yhden toiveen, toivoisin että saisin olla Hänen kanssaan ilman pelkoa, rakastaa.

Mie oon jotenkin aina ajatellut elämän ja sen valinnat sellaisena huoneiden jatkumona. Eli seison aina jossain huoneessa jossa on lukematon määrä ovia, jotkut lukossa ja jotkut auki. Aina tietyn oven avaamalla siirtyy uuteen huoneeseen joka sisältää lähes kaikki samat ovet, tietyt kuitenkin muurattuna umpeen ja joskus sinne ilmestyy uusia ovia. Lisäksi huoneiden keskellä on iso kasa avaimia, suurin osa vääriä ja osa sopivia.

Lähinnä tuon ajattelumallin takia mun on ollu vaikeeta kertoilla itsestäni muille, koska pelkään aina sulkevani liikaa ovia takaani. Muutamille oon sit kuitenkin kertonut ja huomannut että oikeastaan niitä ovia ei sulkeudu ja pitäisi kai opetella se ajattelumalli että ne ovet mitkä sulkeutuu niin sitten ne sulkeutuu.

Olen oikeastaan oppinut vasta kurkistelemaan.

Hei.

Vähän aikaa tässä mietiskelin blogin aloittamista ja ajattelin että ehkä tästä voisi saadakin jotain. Kun tavoitteena olisi vihdoin tulevan vuoden aikana räjäytellä kaapin ovia auki ja ehkä nauttia joistakin elämänalueista niin ajattelin, että tälläinen purkautumisväylä voisi tehdä hyvää.

Vois tähän aloitusbloggaukseen listata jotain avainsanoja, parempaa en keksi.

Seurustelen, jännitän, pelkään, toivon, haaveilen, opiskelen, työskentelen ja löhöän. Nuo varmaan kertoo musta kaiken riittävän aloitukseks. Toivotaan että saan jatkettua tätä kirjottelua ja olis jotain mietteitäkin, nyt on ainakin paikka mihin niitä kirjoittaa.