Eteenpäin

Ihminen ajattelee. Joskus aika syvällisestikin, ainakin suurin osa ihmisistä. Toisten mielestä se kai erottaa meidät eläimistä, että pystytään ajattelemaan syitä ja seurauksia ja pohtimaan melko tarkkaankin asioita. Mun mielestä se saattaa olla joskus enemmänkin kirous kuin lahja.

Miten paljon helpompaa elämä olisikaan, kun mentäisiin yksinkertaisilla ajattelumalleilla ja pyrittäisiin vain saamaan ravinto ja oltaisiin tyytyväisiä. Tai jos hyydyttäisiin tiettyyn vaiheeseen jossa elämä olisi vain hauskaa ja vaivatonta. Mutta ei, elämään kuuluu saamista, menettämistä, aherrusta, huolia ja murheita.

Joskus tuntuu että vaikka osaan ajatella niin ajatukset ovat vain sellaista jatkuvaa yhtenäistä puuroa joihin ei saa minkäänlaista tolkkua. Päässä on vain eräänlainen iso möykky joka pitelee otteessaan.

Lisäksi ajatuksissa sitoo monia asioita kiinni siihen mikä on todella tärkeää. Miten asioita voi tehdä kun nyt on jotain minkä takia niitä tekee ja miten paljon paremmalta se tuntuu sen takia että on syy tehdä niitä. Entä sitten kun se syy otetaan pois, kaikki tavoitteet ikäänkuin haihtuu ja jäljelle jää tyhjiö.

Tänään oli vaikeuksia istua töissä, kun tuntui että kaikki valinnat on valutettu viemäristä ja istun siinä päässäni möykky jonka selvittämiseen tarvittaisiin luultavasti jonkun suurkaupungin kierrätyskeskus. Tän blogin aloituksenkin motiivina oli se, että ajattelin voivani kertoa miten tulen kaapista ja miten käännän elämäni sellaiseksi kuin haluan, vihdoinkin.

Entä kun kaikki tähän käännökseen liittyvä oli sidoksissa siihen että rakastin ja siihen että oli syy tehdä niitä asioita. Nyt kun sitä syytä ei ole, tuntuu kuin tippuisin isoon tyhjiöön ja ainoa tavoite olisi löytää happea siitä tyhjiöstä. Tuntuu yhtä mahdottomalta.