Hetkeen en kirjoitellutkaan mitään. Tuntui että en oikein tiedä mistä kirjoittaisi. Kun seuraa muiden blogeja niin hirveän monella muulla tuntuu olevan samanlaisia ajatuksia, epätoivoa, masennusta ja epätietoisuutta.
Joskus tuntuu että homous on sellainen ominaisuus jonka myötä vähänkin heikompi ihminen vain lytätään. Jo pelkkä ennakkoaavistus siitä miten ihmiset voisivat ottaa asian saa minut pelkäämään elämää ja tulevaisuutta. Jotenkin se iloinen ja toiveikas nuori poika on muuttumassa pelkääväksi vainoharhaiseksi yksinäiseksi höperöksi ja ainoa mitä voi ajatella on se ympäröivä yksinäisyys. Kun ei uskalla olla oma itsensä ja puheissaan sensuroi kaiken mikä viittaa omaan itseensä. Tuntuu pahalta.
Jotenkin olen oppinut sen että kysyn aina muiden kuulumisia. Kyselen kiinnostuneena normaalien ihmisten elämästä ja tunteista ja salaa mietin miten mukavaa olisi olla yhtä huoleton. Jos minulta kysytään, harvoin toki, niin olen vain hiljainen ja pyrin jollain keinoilla kääntämään keskustelun muihin. Ketä mun jutut vois kiinnostaa.
Poikakaveri oli ainoa jonka kanssa pystyin keskustelemaan omasta itsestäni. Nyt kun se on päättymässä mitä varmimmin koska hänkin haluaisi olla normaali niin tuntuu että hyppään tyhjään. En ole sen jälkeen enää kenellekään aito. Ainoastaan mukava poika jonka kanssa voi keskustella omista huolistaan ilman ongelmia. En enää kohta halua edes puhua itsestäni, ei mua periaatteessa ole olemassa.
No nyt tiedän ainakin varmasti mikä olen, voimia ei vain olisi enää aloittaa alusta. Pitänee hetkeksi turtua johonkin välitilaan, jossa ajattelisi vain jotain mahdollisesti tulevaisuudessa olevaa asiaa. Miksei meikäläisillä voi olla mukavaa ellei ole äärimmäisen vahva persoona ja satu löytämään vierelleen sitä mr. täydellistä?
