Olisiko aika?

Pohjimmiltaan en ole kovinkaan aikaansaava ihminen. Joskus saatan sulkeutua pariksi päiväksi täysin omiin oloihini, katsoa elokuvia, tilata kebapia ja pelailla nettipokeria. Makoilla sohvalla, sängyssä, nojatuolissa, lukea kirjaa ja täysin olla ilman ihmiskontakteja. Joskus tuntuu että nuo hetket on parhaita.

Kuitenkin pääasiassa olen menossa seitsemän päivää viikossa töiden, opiskelun, kavereiden ja "harrastusten" takia. Joskus on työ ja opiskeluviikon jälkeen vaikeuksia lähteä paikalle jos joku on pyytänyt viettämään iltaa, ajatus ihmisistä taas kerran ahdistaa ja päällimäisinä mielessä on vain se miten pystyn olemaan sosiaalinen ja jaksanko nauttia kun sohvalla makaaminen olisi kuitenkin parasta.

Kuitenkin kun jaksaa lähteä, huomaa lähes poikkeuksetta että se oli parasta juuri sillä hetkellä. Ihmisten läheisyys, varsinkin hyvien kavereiden, tuo jonkinlaista tyydytystä kun voi olla oma ihminen, jutella ja olla.

Nyt elän jonkinlaista välimuotoa. Päivät juoksen paikasta toiseen, teen töitä etänä ja illoiksi tahdon erakoitua kämpille täysin omiin oloihini. Tahtoisin olla täysipäiväinen opiskelija, se on ahdistavaa mutta se on minua :P

Mulla on suuria vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin, varsinkin jos vastapuolena on uusi tuttavuus tai joku jota pidän itseäni ylempänä tai jollain tapaa ylempiarvoisena. Tiedän tämän ongelman ja joskus yritän uhallanikin katsoa pidempään silmiin, mutta lähes aina olen se joka kääntää katseen johonkin "kiinnostavaan".

Nyt makoilimme sohvalla. Molemmille alkaa olemaan selvää että tämä loppuu jos ei jotain dramaattista tapahdu. Olimme keskustelleet tämän jo selväksi ja jotenkin kai se helpotti. Oltiin yhdessä enää vain sen takia että kummallakaan ei ollut muuta tekemistä ja nautimme toistemme seurasta.

Aloimme jostain syystä katsoa vain toisiamme silmiin. Vähän hymyillen. Katsoimme toisiamme silmiin valehtelematta viisi minuuttia, ihan hiljaa. Hymyillen varovaisesti ja nauttien toistemme kasvoista. Minulla ei ollut mitään tarvetta kääntää katsetta pois, halusin vain ihailla noita täydellisiä kasvonpiirteitä joita olen oppinut jo rakastamaan viimeisen parin vuoden aikana.

Oli jotenkin olo että maailmassa ei ole mitään muuta. En edes ajatellut mitään ahdistavaa. Nautin, olin, rakastin. Voisipa näin jatkua...

Huomenna pitäis lähteä työmatkalle. Odotan innolla sitä reissua, neljä päivää hyvässä porukassa erilaista tapahtumaa. Ihan hyvä breikkaus tälle mun ajattelulle... toivottavasti.

Ongelma on se että ilmeisesti tuo seurustelujuttu on nyt loppumassa. En pääse olemaan paikalla millään tavalla kun se miettii asioita, voi olla toki parempikin. Mut pelottaa et en enää ees nää sitä ku etäältä, pelottaa etten pääse edes puhumaan asioita kasvokkain. Kun tuun loppuviikosta takasin ja odotan et saisin nähdä sen ni voi olla et sitä ei enää tuu. Harmittaa ku tavallaa kaikki on pilalla ku en mä oo elämässäni muuta toivonu ku hyvää parisuhdetta, jota en tosin varmaan oo saanu edes kokea.

Monet varmaan ois kateellisia mulle kuitenkin monesta asiasta. Hyvä duunipaikka, ulkomaanreissuja, näennäisiä kavereita, auto ja kai ehkä ulkonäköäkin. Sisällä vaan kiehuu.

No toivotaan hyvää reissua ja unohtamista. Kyl mä sen aina sillon tällön osaan. Kirjoittelen taas joskus...

Hetkeen en kirjoitellutkaan mitään. Tuntui että en oikein tiedä mistä kirjoittaisi. Kun seuraa muiden blogeja niin hirveän monella muulla tuntuu olevan samanlaisia ajatuksia, epätoivoa, masennusta ja epätietoisuutta.

Joskus tuntuu että homous on sellainen ominaisuus jonka myötä vähänkin heikompi ihminen vain lytätään. Jo pelkkä ennakkoaavistus siitä miten ihmiset voisivat ottaa asian saa minut pelkäämään elämää ja tulevaisuutta. Jotenkin se iloinen ja toiveikas nuori poika on muuttumassa pelkääväksi vainoharhaiseksi yksinäiseksi höperöksi ja ainoa mitä voi ajatella on se ympäröivä yksinäisyys. Kun ei uskalla olla oma itsensä ja puheissaan sensuroi kaiken mikä viittaa omaan itseensä. Tuntuu pahalta.

Jotenkin olen oppinut sen että kysyn aina muiden kuulumisia. Kyselen kiinnostuneena normaalien ihmisten elämästä ja tunteista ja salaa mietin miten mukavaa olisi olla yhtä huoleton. Jos minulta kysytään, harvoin toki, niin olen vain hiljainen ja pyrin jollain keinoilla kääntämään keskustelun muihin. Ketä mun jutut vois kiinnostaa.

Poikakaveri oli ainoa jonka kanssa pystyin keskustelemaan omasta itsestäni. Nyt kun se on päättymässä mitä varmimmin koska hänkin haluaisi olla normaali niin tuntuu että hyppään tyhjään. En ole sen jälkeen enää kenellekään aito. Ainoastaan mukava poika jonka kanssa voi keskustella omista huolistaan ilman ongelmia. En enää kohta halua edes puhua itsestäni, ei mua periaatteessa ole olemassa.

No nyt tiedän ainakin varmasti mikä olen, voimia ei vain olisi enää aloittaa alusta. Pitänee hetkeksi turtua johonkin välitilaan, jossa ajattelisi vain jotain mahdollisesti tulevaisuudessa olevaa asiaa. Miksei meikäläisillä voi olla mukavaa ellei ole äärimmäisen vahva persoona ja satu löytämään vierelleen sitä mr. täydellistä?