Saan Helsingin Sanomien Teema-lehden onnellisuustestissä 32 pistettä 35:stä. Sen mukaan olen elämääni erittäin tyytyväinen. Ja niinhän minä olen. Vaikka tietenkin asiat voisivat olla vieläkin paremmin. Mutta se ei ole ristiriidassa onnellisuuden kanssa. Minulle ja uskoakseni myös monelle muulle on luonnollista haluta parantaa sellaisiakin asioita, jotka jo ennestään ovat melko hyvällä tolalla. Se että tekee jotakin parempaan tähtäävää tuottaa samalla itselle ja parhaassa tapauksessa myös muille mielihyvää.
Lehdessä kerrotaan myös positiivisesta psykologiasta. Tutkimusten mukaan hyvinvoivat ihmiset liioittelevat omaa osuuttaan hyvissä jutuissa ja vähättelevät vastoinkäymisissä. Myönteinen ajattelu voi siis hyvinkin olla tehokasta mutta myös valheellista. Oma filosofiani tähtää ensisijaisesti rehellisyyteen ja vasta sitten myönteiseen ajatteluun. Toki on tärkeää päästä pois negatiivisuuden kierteestä. Mutta eikö ulospääsyyn voisi auttaa rehellisyys? Ovatko asiat todella niin huonosti, kuin miltä ne sillä hetkellä tuntuvat, vai onko mukana vähän liioittelua?
Aina silloin tällöin blogeissa valitellaan, ettei kirjoituksesta tullut riittävän positiivista. Ehkä se on epäonnistunutta positiivista psykologiaa. Mutta miksi kirjoituksen pitäisi olla positiivinen, jos siihen ei sillä kertaa ollut syytä? Tai jos asiat oikeasti ovat fantastisen hienosti, miksei senkin voisi sanoa ääneen. Jää lukijan harkittavaksi, uskoako vai ei.
