Epäselvä tilanne

USA:n kongressin republikaanisiipi tappoi juuri roskapankkilain. Republikaaneilla on ideologia, ettei valtio saa puuttua markkinoiden toimintaan. Näin silloinkin, kun talous seisoo paikallaan, pankkeja kansallistetaan päivittäin ja kansalaisten osakkeisiin sijoittamat säästöt sulavat silmissä.

Ideologisessa sokeudessa on jotakin tuttua, fundamentaalis-uskonnollista. Raamatun joka sana on totta, ja pysyvät synnit on kirjassa lueteltu. USA:n perustuslaki on ikuinen totuus riippumatta siitä, miten aika ja olosuhteet muuttuvat.

Kaikilla ihmisillä on periaatteita, miten toimia uudessa tilanteessa. Mutta viisautta on myös tarvittaessa tarkistaa periaatteitaan, jos ne eivät tunnu toimivan tai saavat aikaan onnettomuuksia. Jos ainoa tapa pelastaa henki on verensiirto mutta jokin epärationaalinen periaate kieltää sen, onko todella parempi kuolla kuin joustaa periaatteistaan?

Sokea ideologia on pelottavaa. 1970-luvulla vasemmisto oli se, jolla oli ideologia, kun taas oikeistopuolueet olivat pragmaattisempia. Reaganista ja Thatcheristä lähtien tilanne kääntyi päinvastaiseksi. Oikeisto keksi ideologian ja luopui ajattelusta. Sillä tiellä nyt sitten ollaan. Jäljet pahenevat päivä päivältä.

Melko hyvin kohdentunut mainos hs.fi:n Glitnir-uutisen kyljessä.

Kävin perjantaina kaverin kanssa muutamassa baarissa. Liikkeellä on paljon ihmisiä eli kovaa meteliä ja alkoholin tuomaa varmuutta ja liioittelua. En yleensä kiinnitä suurempaa huomiota muihin asiakkaisiin vaan pysyttelen omassa porukassa. Kuitenkin huomaan vanhemman, alkoholisoituneen miehen, joka kulkee vaikeasti oluttuoppinsa kanssa. Miehen kasvot ovat turpeat ja olemus sairas, mutta hän tuntuu kuitenkin nauttivan olostaan. Mistä syystä huolestun juuri hänen hyvinvoinnistaan? Baarissa on monia muitakin alkoholisoituneita asiakkaita. Luulen, että samastun miehen hiljaisuuteen ja rauhallisuuteen. Kai pohdin, voisinko minä olla samassa tilanteessa joskus myöhemmin. Onhan se ikävä kyllä mahdollista.

Myös seuraavassa baarissa on paljon asiakkaita. Huomaan nuoren miehen, joka on baarissa yksinään. Olen nähnyt hänet aiemminkin. Hän poikkeaa koko muusta asiakaskunnasta. Mies on mukavannäköinen ja rauhallisen oloinen mutta totinen ja jollain tapaa torjuvan oloinen. Siitä huolimatta hän katsoo välillä kohti. En tiedä, mitä hän minusta ajattelee ja haluaisinkin ottaa siitä selvää. Mutta en pysty. Tuntuu kuin olisi väärässä roolissa. Missä tahansa muualla vieraan kanssa jutustelu on niin paljon helpompaa. Baarissa tarkoitusperät ovat niin ilmeiset. Jätän miehen rauhaan.

Koko illasta jää mieleen vain kaksi täysin erilaista miestä. Kaikki muu on taustakohinaa.

Arkadas pisti pahan. Viisi kappaletta, joista tällä hetkellä pidän. No, tässä yksi, ihan vain tämän hetken iltayön fiiliksiin:

1. The Carpenters: Top of the World
Yksi vanhimmista kappaleista, jonka muistan, ajalta, jolloin kaikki oli niin viatonta. Vaikka eihän se tietenkään niin ollut. Carpentersin kaunisääninen solisti Karen kuoli anoreksiaan.

2. Carly Simon: It Happens Everyday
Haikea ero.

3. Anssi Kela: Älä mene pois
Kaunis. Ehkä vähän liian makea. Mutta mitä siitä sitten.

4. Rufus Wainwright ja Teddy Thompson: King of the Road
Teddyllä on ihannemiesääni. Tarkemmin ajatellen koko mies on aivan ihana. Kappale on Brokeback Mountainin soundtrackiltä.

5. Mas que nada
Kuuluisa brasilialainen bossa nova chillailuun. Kelpaa instrumentaalina tai Brasilian portugaliksi, ei mielellään muilla kielillä.

Voisin vaikka haastaa Scherzon, Vermillionin, JPHkin ja smon.

Minulla oli pienenä kaksi leikkipyssyä. Toinen oli pieni ja musta, toinen kiiltävä villinlännen pyssy. Niistä lähti laukaistessa äänekäs pamahdus, jos niihin oli lisännyt paperista nallinauhaa. Nallista lähti tuoksu, vähän niin kuin raapaistusta tulitikusta. En muista tähdänneeni niillä mitään. Ne vain olivat esineitä kuten muutkin lelut. Villinlännen pyssyssä oli hienoa se, että se roikkui asekotelossa. Se oli siis vain asuste.

Vähän vanhempana hankittiin tv-peli, jossa yhtenä pelinä oli ammunta. Mustalla muoviaseella piti osua liikkuvaan, valkoiseen, neliön muotoiseen kohteeseen television ruudulla. Peli laski osumat. Pelissä kiinnosti vain se, miten ihmeessä se oli toteutettu. Aseesta ei voinut lähteä mitään vaan päinvastoin, television valon piti kulkea aseen piippuun, jonka perällä täytyi olla jonkinlainen valokenno. Kiinnostus tv-peliin lopahti nopeasti.

Armeijassa jokaisella oli oma henkilökohtainen aseensa. Se oli yleensä käytävällä asetelineeseen lukittuna ja patruunapesät tyhjennettyinä. Vain pari kertaa oli ampumaharjoitus, jossa sitä käytettiin maalitauluun ampumiseen. Jos sai hyvän tuloksen, sai kuntoisuuslomaa, mikä motivoi ylipäätään yrittämään. Ampumaharjoitukset oli järjestetty huolellisesti. Ryhmä jaettiin kahtia. Kun toinen ryhmä ampui, toinen oli hoitamassa maalitauluja betonisuojan sisällä. Oli outoa olla tavallaan tulen alla mutta kuitenkin suojassa.

Aikuisiällä on tullut vielä muutama kerta tartuttua aseisiin. Helsingin Megazone sijaitsi aiemmin Itäkeskuksessa, ja sinne minut vei naispuolinen ystäväni harrastamaan muutaman intensiivisen hetken laserammuntaa joukkuepelinä. Toinen viihteellinen räiskintä oli värikuula-ammunta. Se taisi liittyä kaverin polttareihin.

Sen koommin ei ole tarvinnut aseisiin koskea. Ja hyvä niin.

Netissä on kuvia ja videoleikkeitä, joissa nuoret miehet esittelevät aseitaan ja niillä ampumista. Miehet ovat iän puolesta aikuisia. Mutta kun katsoo videoita, niissä ei näy aikuinen mies vaan pieni poika, joka lakki väärinpäin leikkii pyssyllä, sanoo jotakin kömpelöä englanniksi ja hymyilee suorituksensa päätteeksi. Lapsuus ja aikuisuus, leikki ja todellisuus ovat menneet sekaisin.

Helsingin Kaivopuistossa ruskan paras hetki on vielä edessä. Puistossa kasvaa paljon vaahteroita. Niiden lehdet käyvät läpi uskomattoman määrän eri värejä, ennen kuin puut ravistavat ne oksiltaan. Pudonneiden lehtien tuoksu palauttaa jostain syystä mieliin lapsuuden. Ehkä lapsena tuli erityisesti kieriskeltyä lehtikasoissa.

Hieno ja suosittu ulkoilupäivä tänään.

Helsingin merisatamassa sijaitsevassa Caruselissa jono ulottuu usein ulko-ovelle asti. Syy ei ole minulle selvinnyt. Ruoka, kahvi ja pulla ovat kalliita.

Mutta hyvä, että paikka on olemassa. Wc on siisti ja ilmainen. Ainoa vessa, jossa saippua tulee automaattisesti koskematta laitteeseen. Kuitenkin hana toimii perinteisesti vivulla. Melkein hygieenistä.

Lähellä Bemböleä Järvenperässä on Träskändan kartano ja sitä ympäröivä hieno puisto. Tunnetuin omistaja oli Aurora Karamzin, joka teki yhteiskunnallisesti merkittävää sosiaalista työtä mm. perustamalla Helsingin Diakonissalaitoksen. Kun Helsingissä tai Espoossa kadun tai rakennuksen nimessä esiintyy Aurora, kyse on yhdestä ja samasta henkilöstä.

Puistossa on vanha tammi, joka legendan mukaan istutettiin paikkaan, jossa Venäjän keisari Aleksanteri II kaatoi saksanhirven vieraillessaan kartanossa vuonna 1863. Paljon onnea ja pitkää ikää 145 vuotiaalle tammelle!

Sunnuntai-iltapäivisin espoolaiset jonottavat päästäkseen lounaalle Bembölen kahvitupaan. Missä muualla saa enää köyhiä ritareita ja muita retroruokia? Koko henkilökunta näyttäisi olevan naisia ja pukeutuneina pitkiin hameisiin. Tarkoituksena on varmaankin tavoitella vanhan ajan tunnelmaa. Kahvitupa sijaitsee keskellä ei mitään. Espoolaiseen tapaan syömään ja kahvia juomaan tullaan autoilla ja isoilla moottoripyörillä. Parkkipaikan laajennuskaan ei tahdo riittää pahimpaan iltapäivän ruuhka-aikaan.

Olen ymmärtänyt, että myös ruotsinkielisten mielestä Bembölen nimi kuulostaa hassulta. Pölhölä.