Epäselvä tilanne

Googlen protesti ja mahdollisesti vetäytyminen Kiinasta nettisensuurin ja toisinajattelijoiden sähköpostiurkinnan takia sai länsimaissa hämmästyneen vastaanoton. Miten kukaan tulosta tavoitteleva firma voisi olla poissa Kiinan yhä kasvavilta markkinoilta pehmeiden syiden takia? Siis sen takia, että Kiina on epädemokraattinen, Kiinan oikeuslaitos ei ole riippumaton ja sananvapaus on tiukasti valvottu ja rajattu. Sehän taitaa jo kuulua peruskoulun opetussuunnitelmaan, että firmojen tarkoitus on vain tuottaa osakkeenomistajilleen voittoa lähes hinnalla millä hyvänsä.

Mutta Google ei olekaan mikä tahansa firma. Toinen sen perustajista, Sergey Brin, tietää omakohtaisesti, millaista on elää totalitäärisessä valtiossa. Hän kertoo blogissaan (too.blogspot.com) kuusivuotiaana vanhempiensa kanssa tekemästään matkasta pois kotimaastaan Neuvostoliitosta Itävallan ja Ranskan kautta USA:han, jossa hän on saanut menestyä omilla taidoillaan ja valinnoillaan tunnetuin tuloksin. Sergein henkilökohtainen tausta lienee vaikuttanut siihen, että Googlella on sellaisia yritysmaailmalle harvinaisia periaatteita kuten: Älä tee pahaa. Kiinan asettamien ehtojen on täytynyt olla Sergeylle haaste.

Ehkä sekin vaikuttaa, että Sergey Brin on juutalainen. Juutalaisia on vainottu ja edelleen vainotaan tietyissä piireissä. Hesarin tammikuun Kuukausiliitteessä on juttu nyky-Venäjän viharyhmistä. Eräs uusnatsi esiintyy nimellään ja naamallaan lehdessä ja kehuskelee sillä, että on tappanut joukon ihmisiä, joista hän ei pitänyt, etenkin ei-slaavilaiselta näyttäviä. Miten moninkertainen murhaaja ja natsiaatteen kannattaja voi kulkea vapaana Moskovan kaduilla on minulle mysteeri. Sekin on mysteeri, miksi juutalaisia pitäisi vainota. Tai miksi maahanmuuttajia ei saisi päästää Suomeen. Vähän samanlaisia ajatuksia on noussut Suomessakin esille. Olisiko Sergey Brinin perhe ollut tervetullut Suomeen vuonna 1979? Entä vuonna 2010?

Autolla ajaminen on ollut tammikuussa hankalaa. Jos ei ole tullut taivaan täydeltä lunta, sitten on ollut niin kylmää, että auton käynnistyminen on ollut epävarmaa. Kuluneella viikolla keli meni sen verran pöperöiseksi, että siirryin julkisen liikenteen käyttäjäksi. Kun kulkee työmatkan matkustajana, huomaa asioita, joita ei näe, kun keskittyy ajamiseen. Milloin tuokin toimistotalo on tuohon ilmestynyt?

Tipaton tammikuu sujui lähes tipoitta. Kun keli on mitä on, ei tee mieli lähteä viikonloppuna ulos muuta kuin reippailemaan. Mikäpä sen mukavampaa kuin köllötellä lauantai-iltana kotona ja katsella lämpimässä ikkunan läpi uuden lumen kerrostumista vanhojen kerrosten päälle. Viitseliäisyyspisteet niille, jotka uhmaavat säätä ja kerrospukeutuvat klubi-iltaa varten.

Pääkaupunkiseutu hukkuu lumeen, jota ennustetaan tulevan tiistaina jälleen lisää. Hankalaa on, mutta maisemat ovat upeita keskustaa myöten. Alla kuvia päiväkävelyltä, isompi versio klikkaamalla.

Parasta antia matkamessuilla ei ollut tänäkään vuonna matkalöydöt vaan kotimaan osaston perinneherkut. Aitojen karjalaismummojen leipomien piirakoiden ystävänä ilahdutti, että herkusta on kehitetty myös suklainen versio. Paljon markkinapotentiaalia karjalanpiirakalla. Ilman vihjailevaa muotoiluakin.

Lahden toisella puolella käydään kisaa taitoluistelun Euroopan-mestaruudesta. Venäläiset sijoittuvat luistelussa usein kärkipäähän. Mutta mikähän siinä on, että venäläiset taitoluistelijat aina vain tunnistaa vaatteista ja kampauksista?

Vuosi lähenee loppuaan. Ajattelin katsoa ja poistaa vanhat tallennukset digiboksista nyt kun Tapaninpäivänä kerran on aikaa.

Neljän tunnin Oscar-gaala vie kahdeksan gigaa levytilaa, joten siitä on hyvä aloittaa. Etenkin kun juontajana oli viime vuoden seksikkäin mies Hugh Jackman. Muutama mielenkiintoinenkin leffa oli ehdolla. Ne ovat melkein kaikki jääneet katsomatta aivan kuten aiempinakin vuosina. Ei vain ehdi. Oscareita kahminut Slumdog Millionaire varmaankin tulee vielä tv:stä. Sen voisi ainakin katsoa jos ei muuten niin A.R. Rahmanin musiikin takia.

Milkin jaksoin käydä katsomassa teatterissa. Siitä oli Ranneliikkeen foorumilla kummallinen keskustelu, mutta samanlaisiahan ovat useimmat muutkin Ranneliikkeen keskustelut. Milk sai kaksi Oscaria, toinen Sean Pennille parhaasta miespääosasta ja toinen Dustin Lance Blackille parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Sekä Dustin Lance Black että Sean Penn pitivät kiitospuheissaan esillä sitä, että homot ja lesbot ovat edelleen toisen luokan kansalaisia, etenkin kun Kaliforniassa oli juuri ennen Oscar-gaalaa kansanäänestyksellä poissuljettu samansukupuolisten avioliitto. Kunnioitettavasti Sean Penn kuvaili tunteitaan:

"Finally, for those who saw the signs of hatred. [...] I think that it is a good time for those who voted for the ban against gay marriage to sit and reflect and anticipate their great shame and the shame in their grand children's eyes if they continue that way of support. We've got to have equal rights for everyone."

Tv:stä tulee parhaillaan The Last King of Scotland. En ole aiheesta ihan varma. Ugandan syrjäytetty diktaattori Idi Amin on aiheena ehkä vieläkin epäkiinnostavampi kuin Adolf Hitler. Sen sijaan Aminin henkilääkäriä näyttelevä hymypoika ja skotti James McAvoy on kerrassaan mainiota ruuduntäytettä.

Koen kauhuelokuvat hieman liian voimakkaasti. Vaikka tiedän katselutilanteen olevan turvallinen ja elokuvan vain sepitteellistä tarinaa, silti kauhu hiipii pintaan niin, että joskus on pakko sulkea silmät. Tai jos olen yksin kotona, mykistän tv:n tai keskeytän elokuvan katsomisen.

Koen myös kammoa korkeissa paikoissa. Kuitenkin jos olosuhteet ovat turvalliset, pystyn voittamaan pelon ja nousemaan korkeisiinkin torneihin, koska tiedän putoamisen olevan mahdotonta. Raja tulee vastaan benji/bungee-hypyissä. Tiedän, etten vapaaehtoisesti tule koskaan pystymään vapaaseen pudotukseen.

Netin tiedesivuilla kerrotaan, että monet tunnereaktiot kuten pelko liittyvät mantelitumakkeeseen. Tämä sama mantelitumake tuli myös esille ruotsalaisten viime vuonna julkaisemassa tutkimuksessa, jossa havaittiin systemaattisia eroja homo- ja heteroseksuaalisten miesten ja naisten aivoissa. Heteromiesten ja lesbojen vasen ja oikea aivopuolisko ovat epäsymmetrisesti erikokoiset, kun taas homomiehillä ja heteronaisilla aivopuoliskot ovat samankokoiset. Tämän lisäksi lesbojen ja heteromiesten oikeassa mantelitumakkeessa havaittiin enemmän hermokytkentöjä kuin vasemmanpuoleisessa. Vastaavasti homomiesten ja heteronaisten vasemmassa mantelitumakkeessa on enemmän kytkentöjä kuin oikeassa.

Varmaankin löytyy myös homoja, jotka haukottelevat läpi kauhuelokuvien ja hyppivät benji-hyppyjä. Hieno juttu heille. Ehkä heidän homoaivoissaan on jotakin poikkeuksellisen poikkeuksellista. Jos voisi itse valita joko emotionaalisesti hiukan ylireagoivat tai alireagoivat aivot, valitsisin silti ylireagoivat. Onhan se kätevää, kun oma sisäinen tunnevahvistin osaa kehittää pienistäkin iloista suurta riemua.

Sää on enimmäkseen pilvinen ja monin paikoin sataa vettä...

"Ever since I was born, daddy has been the best father you can ever imagine. And I just wanted to say I love him, so much."
-Paris Jackson 7. 7. 2009 isänsä muistotilaisuudessa.

Eilen ilmestyi Michael Jacksonilta postuumisti This is it. Sitä voi kuunnella ilmaiseksi netissä osoitteessa www.michaeljackson.com ja kohta myös ostaa cd:nä ja vinyylinä. Näillä saa jo tehtyä mukavasti rahaa kattamaan peruuntuneiden konserttien tappiot. Etenkin sillä saa julkisuutta samannimiselle, kahden viikon päästä ensi-iltansa saavalle leffalle, jota esitetään teattereissa vain kaksi viikkoa.

Michael Jacksonin kuolemassa on vähän samanlaisia lopullisuuteen viittaavia markkinointikeinoja kuin muinoin John Lennonin murhan jälkeen. Kaupallisuus ei ollut silloin vielä yhtä pitkälle vietyä, mutta muistelen, että silloinkin oli jokin Lennonin video, olisiko ollut Woman, jota sai esittää vain kerran kussakin maassa.

Michael Jacksonilta jäi ilmeisesti varastoon melkoinen määrä aiemmin julkaisematonta musiikkia. Sitä varmaankin alkaa pikku hiljaa ilmestyä julkisuuteen. Toivottavasti edes osa rahoista päätyy Jacksonin lapsille.

Mikä olisi niin arkaluontoinen tieto, että edes 50 000 euroa ei olisi tarpeeksi suuri korvaus sen paljastumisesta?

Päädyin kanavasurffailun johdosta perjantai-iltana katselemaan televisiosta formaattisarjaa Totuuden hetki. Se on kilpailu, jossa jaetaan sitä suurempia rahapalkintoja mitä hankalampiin kysymyksiin kilpailija on valmis vastaamaan totuudenmukaisesti. Totuudenmukaisuus ratkaistaan tarkemmin määrittelemättömällä valheenpaljastuskoneella. Aiempien viikkojen jaksoissa paljastukset olivat olleet sen verran kuohuttavia, että niistä oli seurannut kilpailijoille hankaluuksia kuten potkut työpaikasta.

Toissapäivän jaksossa mieskilpailija oli edennyt pitkälle ja tuonut komerostaan päivänvaloon sellaisia henkilökohtaisia asioita, kuten että hän masturboi päivittäin, on laittanut alastonkuviaan nettiin, haluaisi toisinaan olla nainen ja on fantasioinut seksistä Keskustan kansanedustajan Antti "Kanki" Kaikkosen kanssa. Nämä haukotuttavat tiedot eivät olleet kuin 20 000 euron arvoisia.

Ja niinpä tietenkin, pahin 50 000 euron kysymys oli, onko kilpailija harrastanut seksiä miehen kanssa.

Sitten tapahtui jotakin yllättävää. Kilpailija vastasi, ettei ollut harrastanut seksiä miehen kanssa, mikä oli valheenpaljastuskoneen mielestä valhe. Kilpailija ei voittanut mitään ja ohjelma päättyi hämmentyneeseen tunnelmaan. Jos kilpailija oli harrastanut seksiä miehen kanssa, miksi mies valehteli, kun kerran totuus joka tapauksessa tulisi ilmi vastasi hän sitten mitä tahansa? Valehtelu tiesi huomattavan rahasumman menetystä, mutta maine menisi joka tapauksessa. Tai sitten ehkä miehellä ei ole ollut seksiä toisen miehen kanssa, ja typerä valheenpaljastuskone ei vain sillä kertaa toiminut.

Merkillisintä minusta kuitenkin oli se, että ohjelman tekijöiden mielestä homoseksi on se pahin salaisuus, mikä miehellä voi olla. Mikäköhän sen arvo muitten mielestä on? Euron? Kaksi?

Istahdan paikallisjunan vapaalle paikalle. Paikallisjunissa istutaan enintään kuuden hengen ryhmissä kahdella vastakkain sijoitetulla penkillä. Vastapäätä istuu pariskunta, nuori nainen ja nuori mies. Nainen käyttää matka-ajan meikkaamiseen, mies kyhnyttää tiiviisti naisen kyljessä.

Nuoren naisen laukusta löytyy runsaasti pieniä, muovisia, eri muotoisia purkkeja, joita nainen joutuisasti availee ja sulkee ja samalla aikaansaa vaunuun tasaisen naksuttelevan äänimaailman. Naksutusten välillä nainen levittä purkkien sisältöä kasvoilleen pienillä tyynyillä ja pensseleillä, jotka voisivat ehkä soveltua myös voiteluun leivonnassa. En ole täysin perehtynyt, kuinka monta erilaista tuotetyyppiä kasvojen ehostamiseen on olemassa, mutta tässähän sitä oppii. Nainen ei katsomisesta häiriinny, koska hän keskittyy vuorotellen kasvojensa tuijottamiseen pikkupeilin avulla ja seuraavan meikkituotteen etsimiseen kassista. Kivuliaalta näyttää ripsien taivuttaminen sitä varten erityisesti valmistetulla saksimaisella laitteella. Tv-mainoksessa ripset taipuvat itsestään Max Factorin 1000 kalorin maskaralla. Eikö nainen tunne tuotetta vai syntyykö paras ripsien tuuhennus sittenkin mekaanisesti?

Varttitunnin meikkaaminen päättyy, kun juna lähestyy päätepysäkkiä. Sotamaalaus on valmis ja viimeisetkin meikit päätyvät takaisin kassiin. Naisen seuralaiselle ja vaunun jokaiselle kanssamatkustajalle ei jää illuusiota siitä, että kauneus olisi naisellekaan aina itsestään lankeava syntymälahja.

Jatkan matkaa metroon, jossa myös istutaan vastakkain. Tällä kertaa vastapäisen paikan ottaa aasialainen nuorehko kaveri. Mies kaivaa esiin taskupeilinsä, tarkastelee sillä itseään ja pistää peilin pois. En viitsi katsoa suoraan, mitä hän kasvoistaan tutkii, koska täällä päin julkisissa kulkuneuvoissa on sanaton sopimus välttää katsekontakteja. Kohta sama toistuu uudestaan ja taas peili menee pois. Viereinen mies kääntyy katsomaan, mitä peilaava tyyppi oikein tekee. Kolmannen kerran jälkeen pakahdun uteliaisuudesta ja vähät välitän käytöskoodista. Mies hymyilee koko hammasrivistön leveydeltä eikä tee mitään muuta. Hän vain poseeraa aurinkoisesti itselleen peilistä. Jaa. Ehkä harjoitusta tärkeää kohtaamista varten?

Tulee olo, että pitäisi itsekin löytää jostakin peili.