Unohin tän: mua taas kehuttiin. Olin yllättyny.

Mä olin et " oho ", oonks mä oikeesti hyvä et mä en vaan kuvittele et ei kusi saa nousta päähän.

Mä pitkään aattelin, et älä elä harhoissa sä kuvittelet vaan, unelmoit paremmasta, se ei sun kohalle tuu, ei sit ikinä, mut nyt se alkaa olla totta. Honey , tiiän et elämä muuttuu ja yhes hetkes kaikki on ohi. Joku onnettomuus
tai nyt tää lama ja kaikki paska, mikä tulee , kun ne aina vaan tulee kuin järven aallot, uus yllättävä vastoinkäyminen, mikä ahdistaa, ei rauhaa ei.

Musta Saara kuoli. Tiiätteks te sen laulun mustasta Saarasta. Mun favorite gospel.

"Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään”.
Näin lauloi kerran musta Saara,
pien’ neekerlapsi hyvillään.

Taivaassa Herra tuskat poistaa
ja huokaukset kokonaan.
Siell’ Herran kasvot mulle loistaa,
siell’ luonaan aina olla saan.

Hän kertovan on kuullut kerran
näin opettajan valkoisen.
Hän armosta sai kuulla Herran
ja ystävästä lapsien.

Hän sai myös kaupungista kuulla,
joll’ ompi autuus muurinaan.
Hän siellä kerran riemusuulla
myös tahtois kiittää Jeesustaan.

Nyt riutuu raukka tuskissansa
hän siinä olkivuoteellaan,
mutt’ rauha lepää kasvoillansa
ja riemu loistaa katseestaan.

Ja ystävää ei vierellänsä,
vaikk’ kova ompi vuoteensa.
Hän tuskat kantaa yksinänsä
niin onnellisna, iloisna.

Ei miettimästä voi hän laata
nyt noita ihmesanoja.
Hän muistaa tuota ”uutta maata”
ja ”uuden taivaan” riemua.

”Oi, kuolemaa ei taivahassa”,
hän laulaa aina hiljempään.
”Ei tuskaa niin kuin maailmassa,
ei itkua, ei yötäkään.”

Hän huokaa yhä heikommasti:
”Oi kaupunki, sä kultainen!
– Ei kuolemaa”, ja rauhaisasti
hän vaipuu kuolon unehen.

Nyt Jeesuksensa kunniaksi
hän soittaa siellä kanneltaan.
Karitsan veri valkeaksi
sai mustan Saaran kokonaan.

Miks? Tää laulu on tänä päivänä totisinta totta Afrikassa, mis miljoonat mustat saarat heittää veivinsä ja me ei niist välitetä hevon paskan vertaa.