Olen aina halunnut lähteä homobaariin isoveljeni kanssa. (huomatkaa sarkasmi)
Koska saatoin ehkä lupautua näin tekemään. No eihän minulla vielä ikääkään ole, joten L ehtii unohtaa koko jutun siihen mennessä.
L kysyi myös, että seurustellaanko minä ja Tyttö. Juu ei. Toisissa olosuhteissa ehkä. Tyttö on tosin aivan liikaa poikien perään. Kuka nyt jotain poikia tarvitsee, kun minäkin olisin vapaa? Tyttö ei selvästikkään ymmärrä hyvän päälle.
Nukkumaan.
"And you're nothing special.
Except.
What if you are?"
Tulevassa koulussani on noin 2100 oppilasta. Entisellä yläasteellani oppilaita oli 700 ja se oli olevinaan iso. Kehitin jo loistavan suunnitelman, että seuraan hostveljeäni koulussa kuin varjo, etten vahingossakaan eksy. Hän ei ole samassa koulussa. Siinä meni se loistava suunnitelma.
Eilen tuli todistettua, että minä ja ompelukone emme ole hyvä yhdistelmä. Päätin etten enää koskaan tee itse vaatteita. Siihen on syynsä miksi en ole koskenut ompelukoneeseen neljännen luokan jälkeen.
Niillä on kissa. Rakastan kissoja.
Sain isäntäperheen. Se on tosin väliaikainen, mutta se nyt on melkein merkityksetön yksityiskohta ja kukaan ei tykkää pilkunviilaajista.
Sain siskon (25) ja kaksi veljeä (19 ja 16). Paikka on Little Canada, Minnesota, ja se on Googlen karttojen mukaan aivan Minneapoliksen ympäristössä.
Voin taas hengittää. Kymmenen minuuttia sitten oli lieviä vaikeuksia.
"The mall of america is here"
Selailin runojani, joista vanhin on kirjoitettu heinäkuussa 2004 ja uusin heinakuussä 2006. Huomasin, että rivit pitenevät sitä mukaa mitä uudempi runo on. Huomasin myös, että kaksi vuotta sitten kirjoitetut tekeleet ovat huomattavasti synkempiä. Johtuen ehkä siitä, että kaksi vuotta sitten olin hyvää vauhtia matkalla pahimpaan angstilapsivaiheeseeni. Nyt olen päässyt siitä jo aika hyvin yli, muutamia yksittäisiä repsahduksia lukuunottamatta, joita tapahtuu ehkä kerran kuussa.
Nykyisin kirjoitan vain kuinka
"I'm better than those boys
Those stupid, lame, simple minded little boys
You seem to like so much"
Olen ihastunut ja hiukan katkera. Mitä hienoa pojissa muka on, kysynpähän vaan. Mitä niillä on mitä minulla ei ole?
Jos jätetään se aihe sikseen...
Olen miettinyt asioita, kirjoittamista lähinnä, ja tulin siihen tulokseen, että haluan kirjoittaa (ja julkaista) oman kirjan joskus kaukaisessa tulevaisuudessa. Tai siis olenhan minä tuosta haaveillut jo pidemmän aikaa, mutta se on ollut sellaista "en mä kuitenkaan mitään saa aikaan". Kyllä ajattelin saada.
Tekisi mieli mennä istumaan satamaan katselemaan järveä ja raapustelemaan typeriä juttuja "runokirjaani", tai muistikirjaan tai mikälie onkaan. Notebook. En keksi sille sopivaa suomenkielistä sanaa. Mutta jokatapauksessa, sinne olisi hinku. Ehkä menenkin, huomenna aamulla olisi ehkä jopa aikaa. Siis sillä oletuksella, että jaksan herätä. Viime yönä nukuin ehkä viisi tuntia, en vain jostain syystä saanut unta.
Papan haudallakin haluaisin käydä ennen lähtöä.
Alan olla vakuuttunut siitä, että minulla on jonkinasteinen hyönteisfobia.
Tyttö tuli!! Se on vieläkin tajuttoman nätti. Se on vieläkin tajuttoman ihana.
Tiedättekö sen tunteen, kun haluaisi mutta tietää ettei saa?
Tyttö tulee huomenna Belgiasta! Tai oikeastaan tänään, mutta pointti olikin, että se tulee! 17 päivän jälkeen se vihdoinkin tulee. On ollut lievästi sanottuna ikävä. Ei suostunut spostissa kertomaan, mitä saan tuliaisiksi vaikka kysyin. Kolme kertaa. Sanoi vaan, että "toivottavasti tykkäät siitä".
Ostin pari päivää sitten Truddi Chasen Jänis ulvoo-kirjan. Ahdistavin opus mihin olen ikinä koskenut.
Niinpä niin. Tasan kuukauden päästä tähän aikaan istun luultavasti lentokoneessa jossain Atlantin yläpuolella. Mutta voihan tietysti olla, että istunkin jossain päin Lontoon toista lentokenttää. En voi tietää, lentotietoja ei ole reittiä tarkemmin ilmoitettu. Tasan kuukauden päästä olen ollut jo 6 tuntia 53 minuuttia matkalla Chicagoon. Ei siinä mitään. Mutta kun tajusin kyseisen tosiasian bussissa aamulla, tuli pienimuotoinen ahdistuskohtaus.
Kaiken lisäksi inhoan lentokoneita, lentämistä ja korkeita paikkoja.
Ja jotta asiat olisivat vielä paremmin, ei mulla vieläkään ole isäntäperhettä. Ei se mitään, onhan tässä vielä aikaa. Ei se mitään, että olen muuttamassa Yhdysvaltoihin vuodeksi enkä tiedä kenen luona, missä kaupungissa, tai edes osavaltiossa tulen asumaan. Ei se mitään. Kyllä ne mulle perheen löytää. Pakkohan niiden on.
Ehkä ne ei siellä osaa päättää, että kuka mut saa kun kaikki haluaa mut, koska mä olen niin ihana. Niillä on taatusti karmea catfight ja mättö menossa. Siksi siinä kestää.
Ja paskat.
Tajusin tänään jotain, kun istuin autossa matkalla mökille. Tajusin, että pride-kulkue ja Tuska osuivat samalla viikonlopulle. Näin jo sieluni silmin kuinka japanilaiset räpsivät kuvia niin että salamat vaan räiskyy, kun yhdessä suunnassa liehuu sateenkaariliput ja toisessa on yksi iso musta massa. Ja tiedä sitten, että kuinka moni himofundamentalistiuskovainenpunaniskasuomalainenkaljamahaheteromies tukehtui olueeseensa tänään.
Ja mä missasin sen.
Miksi tekniikka pettää juuri silloin kun se ei missään nimessä saisi pettää?
Jonain päivänä koko olemassaolomme on riippuvainen tekniikasta ja tietokoneista.
Mitäs sitten kun tekniikka pettää?