Minä käperryn itseeni tietyiltä osin taas, huomaan sen ja se on pelottavaa. Jaan elämääni osiin, siihen osaan jonka jaan muiden kanssa ja siihen osaan jonka pidän itselläni. Toisessa osassa olen normaali höpö itseni joka säheltää milloin missäkin, nauttii elämästä ja on paikalla. Toisessa osassa minä olen suljettuna jonnekin pimeään jossa en näe mitään muuta kuin mustaa, jossa ei ole muuta kuin surua, kipua, murhetta ja kyyneleitä
Minä käperryn itseeni tietyiltä osin taas, huomaan sen ja se on pelottavaa. Jaan elämääni osiin, siihen osaan jonka jaan muiden kanssa ja siihen osaan jonka pidän itselläni. Toisessa osassa olen normaali höpö itseni joka säheltää milloin missäkin, nauttii elämästä ja on paikalla. Toisessa osassa minä olen suljettuna jonnekin pimeään jossa en näe mitään muuta kuin mustaa, jossa ei ole muuta kuin surua, kipua, murhetta ja kyyneleitä. Se toinen puoli on pelottava kaikessa mustuudessaan ja ehdottomuudessaan. Se imee minusta kaiken voiman, joudun taistelemaan jotta jaksan pitää tätä toista puolta esillä edes vähän joka päivä. Muun ajan möllötän kotona sängyssä maaten kyynelien valuessa poskilla. En saa nukuttua enkä syö kun ei ole ruokahalua. Se pelottaa, pelottaa myös katsoa peiliin ja nähdä ihan vieraan näköinen naama, silmät syvällä päässä ja silmien alla mustat pussit. Pupillit pieninä kipulääkkeistä jotka tekee olostani vieraan. Ihan kuin seuraisin vierestä elämääni, kykenemättä siihen oikein itse osallistua.
Ja minä haluaisin että isä halaisi ja sanoisi kaiken olevan hyvin. Sunnuntaina yritin sanoa että haluan halata mutta ei ne sanat tulleet ulos mun suusta. Haluan kovasti tulla ulos kaapista heille mutta en haluaisin pilata näitä hiukan verran parempia välejä mitä meillä on. En haluaisi että yhteys katkeaa taas, en sitä kestäisi. En myöskään kuitenkaan kestä jatkuvaa valehtelua, siksi minä tämän koen koska minä pidän yllä kulissia jostain mikä ei ole totta.
