Miten ihmeessä mä selviän ensi viikkoon asti kun nyt jo meinaan romahtaa ikäväni kanssa? o.O Olen itkenyt pitkin iltaa, siitä asti kun tulin kotiin ja Laika tipahti messeltä. On niin valtava ikävä, ihan sellainen tuskainenahdistusikävä. Paniikkikohtausikävä. En tykkää. En yhtään.
Vihaan tätä järjestelyä. Mä haluan vaimon kokonaan kotiin. Nyt. Heti. Tänään. (Ja rakas, mä tiedän ettei se onnistu ja että tämä on välttämätöntä ja niin.) Mä en vain jaksa. Mä en halua edes jaksaa. Mä haluan vaimoni kotiin.
On ollut muutenkin vaikea olo. Hankala. Masentunut. Ahdistunut. Vetämätön. Raskas. Matonallemeno-olo. En halua koskaan nousta sängystä-olo. Vittu sentään. En jaksa edes vihata tätä tautia. :/
Lisäksi olen ollut tässä muutaman päivän kovin omituisten ajatusten parissa. Olen mustasukkainen. Mellistä. En saisi olla koska siihen ei ole (ymmärtääkseni) mitään aihetta. Kai mä vain ylireagoin koska haluan vain vaimoni kotiin ja koen kaiken mikä vie miulta pois aikaa hänen kanssaan jotenkin uhaksi. Kun hän tulee kotiin, haluaisin vain köyttää hänet viereeni sohvalle ja pitää siinä. Olla päästämättä enää takaisin helsinkiin. :(
