kuin kukka varressaan.

Ällä kotiutui polttareistaan, oli ollut huiman hauskaa ja oli jorannut hulluuden voimalla :D Oli hassun outoa olla kotona ilman häntä, niin että hän on liikenteessä ilman minua. Koska me ollaan tavallaan kasvettu lonkasta toisiimme, liikumme aika vähän missään erikseen. Ehkä sitä pitäisi tehdä enemmän. En tiedä.

Saatiin puhuttua asiasta joka on vaivannut neitiä nyt monta kuukautta. Miten helppoa onkaan soljahtaa takaisin vanhoihin toimintatapoihinsa, vaikka ne kuinka tietäisi aivan vääriksi ja hyvin toimimattomiksi. Ihminen on kummallinen otus. Tai neiti ainakin. Joka on kohta rouva, viimeiset kaksi neitiviikkoa alkaa olla käsillä ja jännitys katossa. Kaikenlaista säätämistä on vielä tekemättä, erityisesti juhlan suhteen mutta järjestelytoimikuntani vakuuttaa että kaikki saadaan järjestymään ja takaavat meille aivan ihanan hääpäivän.

Olen jossain kohtaa tainnut sanoakin etten ole oikein ajatellut ikinä että miusta tulisi rouva. Joskus tietenkin, joskus ajattelin että se pelastaisi miun ja eksän suhteen että mentäisiin naimisiin ja tehtäisiin lapsi. En tiedä mitä mä oikein ajattelin, se olisi ollut täysi katastrofi. Monestakin syystä. Ensinnäkään, neiti ei osaisi olla lapsen kanssa. Tykkään lapsista, kunhan ne ei ole omia. Neiti vain menee jotenkin ihan lukkoon niiden kanssa. Mutta nyt. Olen menossa vihille kahden viikon kuluttua ja ottamassa vaimon sukunimeä ja muuttamassa siten aikalailla sitä kuka minä olen.

Vai muuttuuko mikään? Muuttuuko ihminen kun menee naimisiin? Siviilisääty muuttuu tietenkin mutta muuttaako se mitään siitä ihmisen sisälmyksestä? Itse olen sitä mieltä että se suurin asia on se päätös virallistaa suhde, kaikki muu siihen liittyvä on enemmän ja vähemmän ylimääräistä. Ihanaa mutta ylimääräistä.