Minulla on ikävä. Kaipaan niin kovasti lähelle, että voisi tuntea toisen ihon omaani vasten, lämmön ja hengityksen. Mutta yksin minä täällä nökötän pimeässä kodissani. Kyynelten valuessa poskilla. Kun haluaisin niin paljon jonkun haluavan MINUT omana itsenäni.
Kaikki ovat tänään olleet menossa jossain, kukaan ei ole vastannut puhelimeen. Ajattelin kotiseudulle muuttaessani että kiva kun tulee nähtyä kavereitakin sitten enemmän. Surullinen totuus iski kasvoille kun tulin ulos kaapista. Eivät hyväksy minua näin, kokevat jotenkin vinoutuneeksi moisen mielihalun. Ei olisi kuulemma koko elämää tarvinnut kerralla uusiksi laittaa. En kai minä sitä halunnutkaan, identiteettikriirisiä! kuka nyt sellaista haluaisi, että ei tiedä kuka on tai mitä haluaa.
Haluaisin tietää mitä Ihastukseni minusta ajattelee. Haluaisin halirutata hänet kainalooni ja pitää siellä. Mutta vaikeaa on toteuttaa tuota kun ei olla nähty moneen viikkoon. Miksi minä aina ripustaudun ihmisiin? Tukahdutan niin että orastavat tunteet muuttuvat joksikin muuksi, pakokauhuksi varmaan. Ja kun minä vain haluaisin hellyyttä ja läheisyyttä. Että joku koskettaisi, sanoisi minun olevan kaunis, että joku haluaisi minut. Minä haluaisin häntä niin kovasti. Koskettaa, halata, suudella, pitää lähellä.
Väsyttää mutta en taida enää tänään ottaa unia. Jotta saa sitten edes jotenkuten nukuttua yöllä. Tekisi mieli lähteä lähikauppaan ostamaan jotain hyvää, yritän taistella sitä mielihalua vastaan.
