Miksi minä en voi haudata näitä tunteita joita koen ihastustani kohtaan jonnekin niin syvälle että ne unohtuisivat sinne koko elämäni loppuajaksi? Kun ei ne kerran ole molemminpuolisia niin haluaisin eroon tästä riudutuksesta ja kyetä nauttimaan siitä muusta mitä elämällä olisi tarjolla. Mutta kun ikuinen romantikko minussa kuitenkin toivo että voisin kertoa Ihastukselle että tykkään hänestä ja että hän vastaisi silmät loistaen että "Ihanaa, minäkin tykkään sinusta ja haluan sinut!". No niin joo, ei kovin realistinen haave. Valitettavasti.
Joskus toivon etten olisi niin romanttisuuteen taipuvainen, että kykenisin unohtamaan nälkäni romantiikkaa kohtaan ja nauttimaan tarjolla olevista nautinnoista ilman mitään paineita muusta. Mutta en minä vain kykene ja toisaalta en haluaisi sitäkään. Kummallinen vinoon kasvanut olen. Minusta olisi Ihastuksen kanssa niin ihana kävellä syksyisiä iltoja käsikädessä pitkin kaupunkia, höpisten mitä sattuu ja vain nauttien siitä että toinen on siinä lähellä. Olisi ihana käpertyä hänen viereensä nukkumaan illalla ja herätä hänen vierestään aamulla. Kyetä ottamaan hänet kainaloon, halirutata ja suukottaa tukkaa.
Eikä tämä nyt oikein auta tässä ahdistuksessa, velloa tässä ihastuksen tunteessa kun pitäisi aktiivisesti jotenkin koettaa se unohtaa koska se ei toteudu. Mutta kun se pieni ääni romantikossa sanoo että josko sittenkin jos vain uskaltaisit sanoa ääneen mitä tunnet. Mutta siinä on se riski että sanomalla ääneen karkotan hänet kokonaan luotani, ettei hän halua olla enää edes kaverini enkä sitä halua. Haluan voida istua hänen vieressään haaveillen miltä tuntuisi laskea käsi hänen ohuelle, seksikkäälle reidelleen.
voih. miksi elämä on näin vaikeaa? Tee totesi eilen että lesbotkin ovat ihmisiä ja ihmissuhteet on aina vaikeita, sukupuolesta riippumatta. Tiedän että hän tarkoitti sillä hyvää mutta ei se paljon kannustanut. Valitettavasti.
