Miten, Miksi

Olkoon tää paikka nyt se minne puran tuntojani. Täällä mulla on anonymiteetti ja voin tehdä "hätähuudon" ilman että kukaan huolestuu tai tulee kasvokkain sanomaan asioista. Tää blogi sietäis muutenkin kuopata ja pyyhkiä pois historiasta, mut antaa nyt olla täällä.

Aikalailla vuoden on ollut tosi paha olla. En tunne sopeutuvani tähän maailmaan millään tavalla ja tuntuu et tulee vastaan ainoostaan huonoja juttuja. Kaikki iloiset pienet pilkahdukset unohtuvat lähes välittömästi ja yksinäisyydessä kaikuvat omat tyhmätkin ajatukset kertautuu ja ajaudun päänsisäiseen tappeluun siitä että saisinko edes ajatella niinkuin ajattelen.

Mulla on lähtökohtaisesti asiat tosi hyvin. Ongelma on vaan se etten viihdy enää millään tavalla omassa seurassani. En ole enää se eläväinen oma itseni jota olin. En osaa enää seurassa keskustella muista kuin täysin tyhjänpäiväisistä asioista. En ole keskeisesti mukana missään toiminnassa ja illat päädyn viettämään lähes poikkeuksetta yksinäisyyteen, jossa yritän uskotella itselleni että asiat ovat hyvin.

Vähän kerrassaan ystävien määrä on lähes nollaantunut. Luultavasti muutamat edelleen pitää mua ystävänään, mutta minä en oikein osaa olla enää kenenkään seurassa. En juttele mukavia, en kerro itsestäni lähes mitään. En lähde juhlimaan, en puhu syvällisiä parisuhteista. En osaa keskustella asioista jotka liittyvät omaan nykyiseen tai tulevaan ammattiin, en oikeastaan edes tunne sitä millään tavalla omakseni. En oikeastaan tunne omakseni mitään muuta kuin oman autoni. Säälittävää että nopeasti ajateltuna se on asia josta nautin eniten omassa elämässäni ja ainoa mihin olen tyytyväinen omassa elämässäni rakentamiini asioihin.

Työssäni pelkään koko ajan että "paljastun". En tunne olevani asiantunteva, pyrin selviämään tilanteista nopeilla selityksillä ja en pysty nykyään enää keskittymään yhteen asiaan tarpeeksi syvällä ajatuksella. Muutamia kertoja ajattelematta tekemä duuni on meinannut olla paha virhe ja tuntuu että en osaa. Pelkään että menetän senkin työn ja toisaalta haaveilen siitä että irtisanoutuisin. Ristiriitaista ja kertoo siitä että en todellakaan viihdy siinä mitä olen tällä hetkellä.

Poikaystävä oli tai on tai jotain? Minä en osaa enää lukea saati ilmaista itseäni mitenkään. Jotenkin tuntuu että jos annan vähääkään itsestäni niin se otetaan ja se revitään. Parempi sulkeutua ja olla onneton.

Tiedän, koko bloggaus on täydellinen pala itsesäälivää tyhmyriä. Yksin ollessa on vain liikaa aikaa ajatella ja yksin keskenään keskustellessa asiat luultavasti menettävät suhteellisen asemansa. Loppu päätelmä on joka tapauksessa että en tiedä miksi olen täällä, en tiedä miksi mun pitäää olla täällä ja yhä useammin tunnen etten haluaisi olla täällä.

Missä täällä? En tiedä, kunpa joku kertoisi.