Minun piti kertoa, kuinka ihana kevätpäivä tänään oli.
Kuinka kaupunki kuhisi ihmisiä, maa tunki krookuksia ja muuttolintuinfluenssat saapuivat Töölönlahdelle.
Toisin kävi. Pääsiäismunasta tullut yllätys – kaleidoskooppi – muutti aiheen. Ystävättärelläni on nimittäin samantapainen kaleidoskooppi, toki paljon hienompi, matkatuliaisena jostain nuoruuden kaupunkilomaltaan. Oli lomallaan istunut kaksikerroksisen bussin ylemmässä kerroksessa, polttanut tupakkaa vahvempaa ja ihaillut metropolin menoa kyseisen kaleidoskoopin läpi.
Harmittelin, miksi minulla ei ollut vauhdikkaampi nuoruus. Miksi en esimerkiksi tullut 18-vuotiaana kaapista ja lähtenyt bilettämään Gay Gambriniin. Mieheni siihen, että eikö silloin ollut sellaista asiaa kuin aids?
Niinpä.
Arvatkaa, oliko kiva keksiä seksi joskus 80-luvun alkupäivinä? Ja vielä sekin, että tykkäsi enemmän naapurin pojasta kuin tytöstä? Ei silloin ollut homoviisikkoa stailaamassa heteroja prime-timessa tai homoparia rakentamassa unelmakämppää Kauniaisiin.
Silloin homot kuolivat. Yksin, hylättyinä, tuskaisesti.
Jos silloin tuli kaapista päätyi parissa vuodessa arkkuun.
Ystäväpiirissäni on vanhempia miehiä, jotka joskus – hyvin harvoin – kertovat tuon ajan elämästään. Moni – hyvin moni – heidän ystävistään kuoli. Ja pelko omasta kohtalosta oli kova. Toivoisin, että heidän muistoja tallennettaisiin jälkipolville, tulisi vähän toisenlainen dokumentti Suomen homohistoriasta. Onneksi jotain on jo tallennettu; Olli Stålströmin erinomainen katsaus aiheeseen löytyy Finnqueer-sivuilta osoitteesta http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=101_6_1
Että näin.
Tulipahan vain mieleeni näin kauniina kevätpäivänä.
